Maailmalla Malissa

Liveroolipelejä

2008-07-25T01:58:00.000-07:00

Maliin on vaikea suhtautua neutraalisti. Maassa on niin paljon asioita, joihin ihastuu tosissaan ja niin paljon asioita, joita ei voi sietää. Harvat asiat jäävät yhdentekeviksi. Ensimmäiseen kategoriaan itselläni sujahtavat ihmisten ystävällisyys, yhteisöllisyys, tanssi, musiikki, ilo, kekseliäisyys, huumorintaju, vieraanvaraisuus, välittäminen, oman naapuruston tunnelma ja ruoka. Jälkimmäiseen tiensä löytävät ainakin sukupuoliroolit, eriarvoisuus, hierarkiat, yksityisyyden puute, tô-puuron kastike ja valkoisena keskustassa liikkuminen.

Viimeisen blogipostauksen ajattelin omistaa yhdelle hilpeimmistä asioista malilaisessa yhteiskunnassa, ilmiölle nimeltä le cuisinage. Kyseessä on Malin sosiaalinen liima, perinne jolla huumorin kautta käsitellään eri etnisten ja ammattiryhmien välisiä eroja ja mahdollisia ristiriitoja. Paikoin vitsit äityvät varsin rankoiksikin, sivullisen korviin ”olet orjani” –huudahdukset kuulostavat varsin mielenkiintoisilta. Mutta lopuksi aina nauretaan.

Kuten suurin osa Afrikan maista myös Malin väestö koostuu lukuisista eri etnisistä ryhmistä bambaroiden ollessa niistä suurin. Vaikeilta etnisiltä konflikteilta on kuitenkin vältytty maan pohjoisosan vaaleaihoisten tuareg-nomadien tilannetta lukuun ottamatta. Näillä Saharan vaeltavilla asukeilla on pitkälti erilainen historia, perinteet ja uskomukset kuin muilla malilaisilla. Maan mustien etnisten ryhmien välillä yhteiselo on rauhallista. Cuisinagella on osuutensa asiaan, sillä sen mukaan kaikki malilaiset ovat periaatteessa sukua keskenään, samaa mandinke-alkuperää.

Yhdestäkään malilaisesta keskustelusta tuntemattoman kanssa ei selviä paljastamatta sukunimeään ja ehkä myös sitä mistä on kotoisin. Cuisinage syntyi sosiaalisten konfliktien ehkäisemiseksi. Sen perustana ovat muinaiset tarinat ja eri sukujen edustajien välillä solmitut sopimukset. Esimerkiksi Diarrat ja Traoret ovat vuosisatoja sitten tehneet rauhansopimuksen, jonka mukaan kaikkien Diarrojen jälkeläisten on kunnioitettava Traoreja ja toisin päin. Dogonit (kuva Telin dogoni-kylästä) ja bozot puolestaan olivat alun perin veljiä keskenään, ja siksipä niiden edustajien ei tulisi koskaan solmia avioliittoa keskenään.

Usein sukunimet edustavat myös tiettyä ammattikuntaa, mikä aikaisemmin piti jokseenkin paikkansa, sillä ammatit periytyivät usein perheessä isältä pojalle. Cuisinage ei nykyään ole yhtä ehdoton kuin esimerkiksi Intian kastijärjestelmä. Silti perinne painaa paljon ja cuisinage toimii osaltaan myös sosiaalisen liikkuvuuden ehkäisijänä. Ja silloinkin kun ammattikuntaa on vaihdettu, voivat muut vielä laskea leikkiä oletusarvoisesta ammatista.

Ulkomaalaisten kannalta asiassa parasta on se, että jokainen meistäkin saa oman malilaisen nimensä. Aikaisemmin kyseessä on ollut juhlallisempi seremonia, jossa nimi saatiin kyläyhteisön vaikutusvaltaiselta jäseneltä. Nykyään nimen saattaa saada ohimennen kulmakioskilla (kuten minä), julkisessa liikennevälineessä (kaverini Laura) tai vihannestorilla (kaverini Heikki). Ihmiset antavat usein oman nimensä tai vastakkaisen sukupuolen edustajalle puolisonsa nimen. Nimen saatuaan sitä onkin valmis astumaan liveroolipeliin, jonka hahmot ovat tulosta vuosisatojen historian käänteistä.

Oma nimeni on Kadiatu Diallo. Olen siis peul-nainen eli fla muso. Ammatiltani olen karjankasvattaja, erityisesti lehmät (misiw) ovat lähellä sydäntäni. Yleensä minulta tiedustellaan maitoa (nono) ostettavaksi tai lahjaksi, sitä lupaan toki auliisti tuoda heti seuraavana päivänä, insallah eli jos luoja suo. En todellakaan pidä esimerkiksi Kane-nimisistä, koska he ovat seppiä ja Coulibaleille naureskelen, mutta niinhän kaikki muutkin tekevät. Jostain kumman syystä suurin osa ulkomaalaisista yleensä sattuu saamaan juuri tuon Coulibaly-nimen.

Puolen vuoden oleskelu, ihastelu ja kauhistelu Malissa alkaa olla ohi. Kuuden kuukauden aikana vakuutuin vielä lisää ainakin kahdesta asiasta: kehitysyhteistyö on äärettömän haastava laji ja maailman eriarvoisuudelle on tehtävä jotain. Mikäli Kadiatu Diallo –identiteetistä ei voi kuoria esiin supersankaria on kai vain keksittävä arkisempia tapoja toimia. Ja päästävä myös mahdollisimman pian suomalaiseen saunaan ja järveen uimaan.

Kiitos blogin lukijoille seurasta ja kommenteista!

Kokemusten vaihtoa naisten kesken

2008-07-15T05:33:00.001-07:00

Suomalaisella Siemenpuu-säätiöllä on ympäristöhanke eteläisessä Malissa. Myös sitä toteutetaan yhteistyössä MFC-järjestön kanssa, jolla on sivutoimipiste Sikasson kaupungissa. Hankkeessa tavoitteena on vahvistaa paikallisten kyläläisten ympäristötietoutta sekä ympäristöalan vaikuttamistyötä. Hanke vastaa kansallisen ympäristöfoorumin järjestämisestä vuosittain Malissa. Lisäksi hankkeen kautta rahoitetaan kyläläisten itsensä kehittämiä ja toteuttamia pienimuotoisia ympäristöhankkeita.

Yksi näistä pienhankkeista on Finkolo-Ganadougoussa toteutettava perinteisten tulisijojen vaihtaminen energiaa säästäviin tulisijoihin. Pienhanke on käynnistynyt vuonna 2007 ja kylän naisille on järjestetty koulutus liesien valmistuksesta maaliskuussa 2008. Koulutuksen jälkeen naiset ovat rakentaneet yli 200 energiaa säästävää liettä kyläänsä. Sinsiberessa energiatehokkaiden liesien valmistamiseen on koulutettu naisia muun muassa Tafelen ja Sienen kylissä. Seitsemälletoista finkololaiselle aktiivinaiselle järjestettiin mahdollisuus matkustaa Sinsiberen hankekyliin vierailulle jakamaan kokemuksia.

Energiatehokkaiden liesien valmistuksen opettaminen toinen toisilleen (kylissä on opittu eri malleja) oli konkreettinen tavoite neljän päivän vierailulle. Muuten ajatuksena oli luoda keskustelumahdollisuus useita vuosia Sinsiberessa toimineiden ja vastikään hanketoimintaa puolestaan aloittavien naisten välille. Sinsiberen naisilla on kokemusta josta ammentaa ja antaa vinkkeja, finkololaiset puolestaan voivat tuoda uusia näkökulmia pidempään toimineeseen hankkeeseen. Lisäksi haluttiin herättää ajatuksia näyttämällä Malin vihreimmällä alueella asuville kyläläisille puunhakkuun seurauksia Bamakon ympäristössä. Useinhan omin silmin näkeminen on teoreettista ympäristökoulutusta monin verroin tehokkaampi vaikuttamiskeino.

Vastaanotto Sienen kylässä oli juhlallinen. Kyläläiset olivat kokoontuneet kylän sisäänkäynnillä olevan mangopuun alle ja finkololaisten bussista laskeutumista tahditti iloinen laulu n´goussoun-soittimilla rytmitettynä. Tanssista ja laulusta ei ollut pulaa muutenkaan seuraavien päivien aikana. Vaikka onneksi paljon varsinaistakin asiaa puhuttiin kokouksissa, oli toinen tärkeä painopiste ehdottomasti yhdessä olemisessa ja asioiden jakamisessa myös musiikin ja tanssin kautta. Pariin otteeseen joka päivä alkoi joku naisista laulaa ja muut yhtyivät kiertämään kehää laulaen ja taputtaen. Lopulta kehän kiertäminen huipentui tanssiesityksiin, joissa naiset vuorotellen ottivat pääroolin.

Naisten käymät keskustelut olivat vilkkaita ja kysymykset hankkeisiin liittyen runsaita. Erityisesti osuuskuntatoiminnan käynnistäminen kiinnosti finkololaisia. Oli mukava huomata, että sinsibereläiset antoivat vastauksia rennosti ja vuolassanaisesti, hanketyöntekijä-Amin lisäyksiä vastauksiin ei yleensä tarvittu. Keskustelut käytiin siis aidosti kylien naisten eikä pelkkien hanketyöntekijöiden välillä. Kysymykset olivat käytäntöön tiukasti kytkettyjä, osuuskunnan lisäksi puhuttiin puiden istutuksesta, viljelemisestä, saippuan valmistamisesta, mikroluotoista ja karitevoin jalostamisesta.

Protestanttisesta työetiikasta ponnistavaa tanssin ja laulun määrä vähän hätkähdytti. Siinä missä itse olisi halunnut kokouksien jatkuvan loputtomiin saikin huomata muiden jo kiiruhtavan kohti rumpujen kuminaa. Toisaalta kuuluuhan länsimaisiinkin useiden päivien kokouksiin illanviettoja, joilla on oleellinen rooli kokouksen onnistumisessa. Vaikka käytännön toteutus on eri, ehkä molemmilla tavoilla usein päästään samaan päämäärään eli tunnelman vapauttamiseen yhteistyön helpottamiseksi. Kokoavassa keskustelussa kiitokset olivatkin ylenpalttisia. Opittujen asioiden lisäksi vieraat kehuivat juuri lämminta vastaanottoa ja isäntien halua viettää aikaa yhdessä heidän kanssaan. Vierailun arvostamisesta Sinsiberen kylien puolesta kertoi Sienen kylän paikallisesti katsoen suuri kunnianosoitus vieraille. Heille lahjoitettiin vuohi, joka teurastettiin ja tarjottiin juhlaillallisena.

Kyläläisten elämänrytmistä

2008-06-27T11:11:00.000-07:00

Malilaisissa kylissä eletään lineaarisen ajan sijaan syklistä aikaa, aivan kuten Suomessa ennen teollistumista. Aika saa pitkälti merkityksensä auringonnousujen ja vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Rannekelloja löytyy kylän tärkeimpien miesten ranteista, mutta suurimmalle osalle kyläläisistä tarkat kellonajat ovat harvoin merkityksellisiä. Kyläkokoukset ja muut aktiviteetit alkavat, kun kaikki ovat paikalla, eivätkä kello 16.30. tai 8.00.

Aamu sarastaa Malissa jo kuuden aikoihin, seitsemältä terassillamme herätessä kirkkaus melkein koskee silmiin. Kylissä jututtamani naiset kertovat heräävänsä viiden, jotkut jopa neljän aikoihin. Ajankohta on niin käsittämättömän aikainen itselleni, etten hämmästykseltäni ole ymmärtänyt kysyä edes syytä siihen. Ehkä päivän vilpoisimmat hetket pitää käyttää tarkkaan hyödyksi, sillä kun helle on paahtavimmillaan ei työnteko juurikaan onnistu. Silloin on aika levähtää. Aamuherääminen on ainakin ruoanlaittovuorossa oleville naisille aikainen siitäkin syystä, että aamupalan on oltava valmiina silloin kun muu perhe herää.

Iltaisin pilkkopimeä tulee seitsemän aikoihin. Hyvin harvoissa kylissä on sähköä joten helteisen yön pimeys on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Sitä valaisevat ainoastaan ajoittain pimeyttä halkovat taskulamppujen valokeilat. Näistä valolähteistä huolimatta lähes kaikki toiminta lakkaa pimeän laskeuduttua. Ainut aktiviteetti, jota itse olen kyläelämässä pimeän jälkeen todistanut on nuotion hehkussa harrastettu rumpujen ja laulun säestämä tanssiminen.

Vuorokausirytmin lisäksi vuodenajat jäsentävät elämää. Sadekausi kestää Malissa noin neljä kuukautta, kesäkuusta syyskuuhun. Se on vuoden kiireisin aika, silloin töitä paiskitaan olan takaa. Viime kylävierailulla huomasin tämän konkreettisesti. Kylistä saattoi löytää lähinnä pieniä lapsia ja vanhuksia. Kaikki kynnelle kykenevät aikuiset olivat puolestaan töissä pelloillaan, joiden varassa suurimman osan kyläläisistä toimeentulo lepää. Eräs kyläläinen totesikin pitävänsä kylä- ja kaupunkielämän toisistaan erottavana asiana sitä, että "kylässä voi viljellä toisin kuin kaupungissa".

Kokouskuulumisia

2008-06-12T04:41:00.000-07:00

Sinsibere-hankkeen uudessa vaiheessa keskeistä on tukea osuuskunnan toimintaa. Osuuskunnan perustamiskokous pidettiin marraskuussa 2007, ja sille on valittu kymmenjäseninen hallitus. Hallituksen jäsenien joukosta naiset ovat valinneet puheenjohtajan, sihteerin ja rahastonhoitajan. Osuuskuntatoiminnan avulla hankkeen omistajuus siirretään naisten omiin käsiin, mikä toivottavasti takaa toiminnan jatkumisen hankkeen loppumisen jälkeenkin.

Osuuskunnan hallitus kokoustaa kerran kuukaudessa tällä hetkellä MFC-toimiston tiloissa. Kokous ei varmasti jää huomaamatta keneltäkään toimiston työntekijöistä, sen verran eläväisestä ja äänekkäästä päivästä on kyse. Naiset saapuvat paikalla kulkupeliensä ehdoilla. Osalle naisista kokouspäivä merkitsee noin kymmenen kilometrin pyöräilymatkaa kuoppaista hiekkatietä pitkin ennen pikkubussiin hyppäämistä. Jokunen jäsen on toimistolla odottamassa jo saapuessani töihin kahdeksan aikoihin, koska ainut kulkuyhteys pääkaupunkiin on kukonlaulun aikaan. Kokous alkaa kymmenen kieppeillä, jolloin lähes kaikki jäsenet ovat ennättäneet paikalle.

Kokouksen puheenjohtajana toimii osuuskunnan puheenjohtaja Kossira Samake (kuvassa oik.). Häntä avustaa tarvittaessa MFC:n työntekijä Aminata Barry (kuvassa vas.). Kokousraportit kirjoittaa sihteeri Koyan Bagayoko ja varasihteeri Bintou Diabate. Kokous käydään tietenkin bambaraksi, sillä kokoukseen osallistujien ranskan osaaminen rajoittuu lähinnä tervehdyksiin ja joihinkin pikkusanoihin. Itse saan kokouksen sisällön osittain käännettynä paikan päällä ja osittain selitettynä kokouksen jälkeen. Tietenkään täydellistä ymmärrystä en mitenkään kokouksesta voi saada, koska en sitä bambarankielellä pysty seuraamaan.

Kielirajat ylittävää tarkkailua voi kuitenkin aina harrastaa. Naiset ovat aktiivisia, kaikki heistä tuntuvat osallistuvan keskusteluun ja välillä koko sali repeää remakkaan nauruun. Mielikuvat alistetuista musliminaisista haihtuvat nopeasti naisia katsellessa. Tietenkin naisten alistaminen paikallisessa yhteiskunnassa on vahvasti olemassa, se vain näyttäytyy eri tavalla. Hiljaiseksi hissukaksi sen avulla ei malilaista naista ole nimittäin tehty. Osuuskuntatoiminnan avulla naiset ovat myös kehittäneet asiaosaamistaan: heidän puheenvuoronsa kokouksissa ovat napakampia ja asiapitoisempia kuin alkuaikoina.

Viime viikon kokouksessa keskusteltiin pähkinöiden myymisestä voittojen saamiseksi. Kukin nainen kertoi kylästään tämänhetkiset pähkinöiden myyntihinnat ja sitten mietittiin ajankohtaa ja paikkaa osuuskunnan pähkinöiden myymiselle. Keskustelua herätti myös yhteispellon pystyttäminen osuuskuntatontille. Se sai suurta kannatusta naisten keskuudessa ja MFC:n Ami piti sitä myös toimivana ajatuksena. Kokous kestää yleensä koko päivän, ja korvaukseksi ajastaan naiset saavat pienen kokouspalkkion sekä heille tarjotaan riisiateria lounaaksi.

Naisten ideana oli lisäksi osuuskuntatontin aitaaminen jatropha-puilla, joista saatua öljyä voidaan käyttää esimerkiksi saippuanvalmistuksessa. Huolensa naiset ilmaisivat toisen järjestön kilpailevasta osuuskunnasta, jota perustetaan Sanankoroban kuntaan. He pelkäsivät, että se voi vähentää kiinnostusta Sinsibereä kohtaan. Hallituksen naiset sanoivat tekevänsä kaikkensa Sinsiberen osuuskunnan menestyksen eteen.

Yhteistyötä toisen osuuskunnan pystyttäneen järjestön kanssa suunniteltiin useissa yhteiskokouksissa järjestöjen välillä. Lopulta toinen järjestö päätti kuitenkin perustaa oman osuuskuntansa. Taustalla saattoi olla esimerkiksi rahoittajan vaatimus. Monille järjestöille näkyvyys on tärkeää, ja järjestön nimikyltin pystyttäminen saattaa joskus kiilata yhteistyössä toimimisesta koituvien etujen edelle. Onneksi paljon tehdään yhteistyötäkin eri hankkeiden välillä. Silti voin vain kuvitella kuinka nurinkuriselta tilanne saattaa näyttää kyläläisten näkökulmasta: kehitysyhteistyöhankkeet näyttäytyvät keskinäisinä kilpailijoina, joiden tavoitteena tuntuu olevan kyläläisten suosion valloittaminen itselleen.

Tanssii tähtien loisteessa

2008-06-06T04:42:00.000-07:00

Kylävierailulleni Sienen kylään sattui osumaan kolmet häät. Kylän kannalta viikko oli juhlavasti muuttovoittoinen, sillä kylän naisista ainoastaan yksi lähti toiseen kylään naimisiin, ja Siene puolestaan toivotti tervetulleiksi kylään asumaan kaksi uutta naista. 408:n asukkaan kylän väkiluku siis kasvoi 409 ihmiseen. Suurin osa naisista lähtee toiseen kylään tai kaupunkiin mennessään naimisiin, joskus avioliittoja toki solmitaan kyläyhteisön sisälläkin. Malilaisista noin 70 prosenttia asuu edelleen maaseudulla, joten usein vastanaineen muuttokohde on toinen kylä kaupungin sijaan.

Isäntäperheeni Komakarojen tytär oli yksi tuoreista morsioista. Hänet oli kuitenkin jo viety uuden aviomiehensä luo kun saavuin kylään perjantaipäivänä, eli morsianta en ikinä tavannut. Morsiamen puuttuminen ei kuitenkaan sukulaisten juhlimisintoa vähentänyt. Morsiamen sukulaisnaisia oli tullut paikalle ainakin parisenkymmentä. Itsekin sulauduin, jos en nyt ihan luontevasti, niin ainakin hivenen verran juhlavieraiden joukkoon. Morsiamelle lahjoitetut tavarat (kuvissa) odottivat kylässä vielä kuljetusta uuteen kotiinsa. Ostimme MFC:n hanketyöntekijä-Amin kanssa lahjaksi kankaan, joka on yksi malilaisten häiden ja ristiäisten peruslahjoista.

Häitä Malissa on tapana juhlia pitkään ja hartaasti mikäli mahdollista. Sienen kylässä juhlinta alkoi torstai-iltana ja jatkui erinäisissä muodoissaan lauantaihin asti. Ja minä kun luulin, että kyläelämä Malissa on rankkaa työntekoa ja pitkiä päiviä. Yhtä juhlaahan se on! No, toki näihin häähumuisiinkin päiviin mahtui myös paljon erilaista työntekoa, mutta aika monta kertaa päivässä tartuttiin myös minua hihasta hihkuen: ”tubabu, donke, donke, anga taa!” eli valkonaama, tanssimaan, tanssimaan, mennään.

Kylävierailun positiivisella tavalla hurjimmat hetket koin ehdottomasti tanssiessa. Ensimmäisenä iltana pimeän jo laskeuduttua naiset kaappasivat minut mukaansa ja sokkeloisten sisäpihojen läpi puikkelehtien saavuimme perille paikkaan, johon osa kylän naisista oli kokoontunut. Siellä laulun ja taputusten säestyksellä osa naisista kiersi kehää. Minut tyrkättiin tietenkin heti ”sisäpiiriin” mukaan. Sillä hetkellä kiitin hiljaa mielessäni vuosien tanssitaustaa, jonka avulla en jaksanut ujostella tilannetta yhtään. Erityisesti salsa-, samba- ja afrotanssituntien opit pääsivät oikeuksiinsa juurillaan. Paikallisiin verrattuna saatoin toki muistuttaa lähinnä rytmitajutonta rautakankea, mutta kilpailusta ei onneksi ollutkaan kyse.

Jonkun ajan kuluttua minua vietiin taas. Tällä kertaa kohteena oli varsinainen juhlapaikka, johon koko loppukylä tuntui olevan kokoontunut. Tanssi alkaa yleensä rauhallisemmin kehää kiertämällä, kunnes sitten jostain merkistä rytmi kiihtyy, kehä purkautuu ja keskellä jää tanssimaan yksi tai pari tanssijaa. Mukaan voi itsekin hypätä koska haluaa. Rytmi on niin nopea, että kovin pitkään ei edes huippukunnolla varustettu tanssija sitä jaksa, vaikka ympärillä olijat hurjin taputuksin ja huudoin kutakin tanssijaa aina kannustavatkin. Tunnelma on melkoisen intensiivinen, melkein hypnoottinen. Rytmi tulee parista kolmesta rummusta, joita soitetaan kehän laidalla.

Seuraavanakin päivänä vedenhaun, ruoanlaiton ja kylään tutustumisen välissä ehdimme myös tanssimaan. Keskellä päivää tunnelma oli hyvin erilainen, arkisempi ja keveämpi. Hauskaa oli sekin ja tanssini herätti taas suurta hilpeyttä, mutta yön tuomaa taianomaista tunnelmaa ei voinut korvata millään. Olinkin innoissani, kun iltatoimien jälkeen tubabua kaipailtiin jälleen, ja rumpujen ääni johdatti meidät taas uudelle juhlapaikalle. Tällä kertaa paikalla ei ollut koko kylä, vaan ainoastaan osa kylän naisista. Tunnelma oli intiimimpi ja rytmit, jos mahdollista, vieläkin nopeampia.

Sametinpehmeä sysimusta yö afrikkalaisessa kylässä. Taustalla hurjiin rytmeihin kiihtyvät rummut ja nuotion tuoma pieni valonkajastus. Seurana hymyileviä naisia, jotka innokkaasti tarttuvat käteesi ja vetävät mukaansa tanssimaan. Häviävän pieni hetki elämässä, jolloin kaikki kulttuurierot katoavat. Jäljellä jää vain perimmäinen ihmisyys, jonka jaat muiden kanssa sydämensykkeeseen tahditetun rytmin kautta. Vapauttavaa on hukata hetkeksi kaikki looginen ja älyllinen, unohtaa oma tietoinen persoonansa. Opittuihin asioihin perustuvan järjen sijaan voi toimia hetken ainoastaan vaistojaan ja kehoaan kuunnellen. Pas mal! Hetki, jota muistella, kun kulttuurierot käyvät ylivoimaiseksi ja on jo kaivamassa Royal Air Marocin puhelinnumeroa aikaistaakseen paluulentoaan kohti Suomen suvea.

Ai niin, kiitokseksi upeista juhlista niiden loppuessa päätin kauniisti kiittää kyläläisiä. Kaiken heidän laulamisensa jälkeen oli vähintään kohtuullista, että myös minä onnittelin hääkansaa laulun lurittamisella. Vaikka tanssiminen afrikkalaisten rytmien tahdissa tuntuu luonnolliselta tavalta itseilmaisulle en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa samaa laulamisesta. Eikä päähäni pälkähtänyt mitään sen sopivampaa kuin vanha kunnon Ukko Nooa. Ihan haikean kauniisti se mielestäni kajahti Sienen yössä häävieraiden kuunnellessa ihmeissään. Tosin seuraavana päivänä tipahtaneet kehut koskivat vain tanssitaitojani, lauluosio jätettiin hienovaraisesti kommentoimatta.

Kuvassa sieneläisiä lapsia poseeraamassa.

Hyötyjä ja "hyötymistä"

2008-05-29T07:24:00.000-07:00

Viimeisen kylävierailun aikana käymäni keskustelut tihkuivat mannaa Sinsiberelle. Vietin yhteensä neljä päivää kahdessa eri hankekylässä, joista molemmat tuntuivat olevan tyytyväisiä hankkeen kautta saatuihin tuloksiin. Banco couran kylässä puuta ei hakata ollenkaan, vaan ansiot hankitaan muutoin. Banco coura on yksi niistä hankekylistä, jossa puuta ei hakattu kaupalliseen tarkoitukseen hankkeen alkaessakaan. Hankkeeseen haluttiin ottaa mukaan myös sellaisia kyliä, ettei ainoastaan puita hakkaavia kyliä tukemalla välittyisi puunhakkuuseen kannustava kuva hankkeesta. Tällöin olisi ollut olemassa riski, että puita hakkaamattomat kylät olisivat aloittaneet puunhakkuun päästäkseen mukaan hankkeeseen.

Banco couran naiset kertoivat Sinsiberen tukemasta puutarhanviljelystä, saippuan valmistuksesta sekä pienliiketoiminnasta. Mieleeni jäi Alima Coulubaly (kuvassa), joka esitteli ylpeänä saviruukkujaan, joiden valmistamiseen hän oli saanut täydennyskoulutusta hankkeen kautta. Molemmissa kylissä korostui hankkeen alkuaikoina aloitetun mikroluottotoiminnan tärkeys. Pienten lainojen avulla naiset olivat muun muassa ostaneet tarvikkeita saippuan valmistamiseen sekä käynnistäneet muunlaista pienliiketoimintaa. Alapuolella kuvassa Fatmata Doumbia Sienen kylässä myymässä aamupalaa.

Myös Sienen kylässä hanketta näytettiin arvostettavan. Siellä kaupallinen puunhakkuu on hankkeen myötä vähentynyt, mutta sitä ei ole voitu kokonaan lopettaa. Syy tähän on lähinnä vesiongelma puutarhassa. Haastattelemieni ihmisten mukaan mikäli kasteluveden saaminen olisi turvattu puutarhassa, voisivat he lopettaa kaupallisen puunhakkuun. Tällainen tulos ollaan hankkeen kautta saatu aikaan Tafelen kylässä, jossa puutarhaviljely on korvannut ennen hanketta puunhakkuusta saadut tuotot.

Sienen kylän vesiongelma on ollut jo monta vuotta esillä ja sen ratkaisemiseksi on kehitelty pitkällekin suunniteltuja ideoita. Käytännössä seinä nousi kuitenkin vastaan siinä vaiheessa, kun kyläläisiltä odotettiin taloudellista panostusta ongelman ratkaisuun. Kehitysyhteistyössä järkevää ei useinkaan ole vain lahjoittaa asioita ilman että asianomaiset itse osallistuisivat hankkeen toteuttamiseen joko rahallisesti tai muutoin. Motivaatio ilmaiseksi tulleiden asioiden pyörittämiseksi on usein heikompi kuin sellaisten, joita varten on vaadittu omaa panostusta.

Molemmissa kylissä hanketta kehuttiin erityislaatuiseksi, koska se keskittyy naisten elämänlaadun parantamiseen ja antaa naisille itselleen päätäntävaltaa asioihin. Banco couran kylässä haastattelemani nainen kertoi, että hänen mielestään Sinsibere ”parantaa naisten sairaudet”. Tulkkini katsoi asiakseen vielä tähdentää, että kyseessä oli kuvainnollinen, ei konkreettinen, ilmaisu. Sain siis kuulla pääosin positiivista palautetta hankkeesta. Ainut kritiikki oli se, että lisääkin pitäisi tehdä. Ja tuo kyseinen kritiikki tai toive -riippuu miltä kantilta asiaa katsoo- toistui lähes jokaisessa puheenvuorossa.

Minulta pyydettiin traktoria, kastelujärjestelmän pystyttämistä, rahaa, päänsärkytabletteja, kyytiä kaupunkiin, avioliittoa, valokuvia ja lahjoja. Edustan hanketta, joten hankkeeseen liittyvät toiveet ovat jokseenkin ymmärrettäviä. Toisaalta edustan myös rikasta länsimaalaista, mikä kyläläisten mielestä ehkä oikeuttaa muut pyynnöt. Ja toisaalta kyseessä taitaa olla pitkälti myös mentaliteettien välinen ero.

Takaisin yksilöllisyys-yhteisö –keskusteluun. Suomen nyky-yhteiskunnassa on tapana, että kukin yksilö hoitaa omat asiansa. Mikäli ylitsepääsemättömiä ongelmia tulee, valtio rientää apuun. Täällä lähtökohtaisesti yhteisö pitää huolen yksilöistä. Jos jollain yhteisön jäsenellä on jotain, jaetaan se usein muiden kanssa. Tämä näkyy selkeästi Malissa esimerkiksi ruoan suhteen, muut ihmiset kutsutaan aina syömään mukaan. Jakaminen näkyy myös siten, että usein perheiden taloudellisesti parhaiten menestyneiden oletetaan käytännössä elättävän myös muuta sukua. Tämä saattaa ymmärrettävästi koetella paljon työtä menestyksensä eteen tehneen henkilön sukurakkautta. Herttaisen näppärä kultainen keskitie olisi taas poikaa tässäkin asiassa, toisista ja itsestään huolehtimista sopivassa suhteessa, kiitos!

Rankinta kylävierailussa oli eriarvoisuuden konkreettinen huomaaminen. Hetket, jolloin mietin, että itselleni ei tuntuisi missään maksaa vaikka muutamankin naisen Sinsiberen osuuskunnan osallistumismaksu (reilu 4 euroa), joka voisi avata heille oven uuteen elämään. Useat naiset ovat pyytäneet lisäaikaa pystyäkseen maksamaan osallistumismaksun. Ja kuitenkin järkeni sanoo, että rahan suoraan antamiseen kyläläisille ei voi ryhtyä useastakaan syystä. Se saattaa monesti vain passivoida vastaanottajaa, luoda kateutta kyläyhteisön sisälle ja saada aikaan kovat paineet jokaiselle seuraavalle länsimaalaiselle, joka kylään tulee vierailulle.

Aikamoista itsensä kylmettämistä sekä myös pitkää pinnaa vaatii pyyntöihin suhtautuminen kärsivällisesti kuunnellen ja sen jälkeen niiden kuittaaminen huumorintajulla. Useimmissa tilanteissa olisi loukkaavaa sanoa jyrkkä ei, oli pyyntö miten suhteeton tahansa. Parempi tapa on yleensä yrittää kääriä kieltävä vastaus huumorin suojaan. Ja toki välillä on vastassa myös ikävämpiä tilanteita, jolloin on vain heitettävä kulttuurisensitiivisyydet romukoppaan ja sanottava napakka ei. Alkuaikoina Malissa asioiden minulta pyytäminen tuntui nololta ja loukkaavaltakin, nykyään suhtaudun asiaan jo vähän rennommalla otteella.

Kuvaavaa on ehkä suhtautumiseni muuttuminen naapurin Kadin pyyntöihin järjestää hänelle töitä. Aluksi koin asian loukkaavaksi, ajattelin surullisena hänen haluavan vain hyötyä länsimaisesta kaveristaan. Nyt ajattelen, että koko ”hyötymisen” käsite on ihan erilainen täällä. Uskon, että hän pyytää samaa asiaa myös muilta kavereiltaan. Vaikkakin ehkä useammin minulta, koska meidän länsimaalaisten kuvitellaan usein pystyvän ihan ihmeellisiin suorituksiin, esimerkiksi ostamaan tuosta vaan muutaman auton toiselle naapurillemme. Ne pyynnöt tosin loppuivat, kun kerran kärsivällisesti istuin alas selittämään juurta jaksain kyseiselle naapurille taloudellista tilannettani suhteutettuna autojen hintoihin Suomessa ja vapaaehtoistyön käsitteeseen.

Paluu Bamakoon

Another day in paradise

2008-05-20T07:50:00.000-07:00

Joku pyysi minua kertomaan ihan tavallisesta arkipäivästä täällä. Olisi kai hienoa sanoa, että eihän täällä mitään tavallisia arkipäiviä olekaan, jokainen päivä kun on uusi seikkailu. Usein se siltä tuntuukin, mutta kai sentään jonkinlaista rutiiniakin on jo löytynyt ainakin työnteon kautta. Viikonloput ovat sitten ihan oma lukunsa.

Arkisin herätys on noin vartin yli seitsemän. Ensimmäinen aamutoimi on vähintäänkin kekseliäästi viriteltyjen moskiittoverkkojen (kuvassa) purkaminen ja patjojen siirtäminen sisätiloihin. Nukumme kämppiksen kanssa ulkona terassilla, sillä sisätilojen lämpöasteet pysyttelevät hellällä kädellä lämmitetyn saunan tasolla myös öisin. Jokailtainen puuha on siis patjojen ja moskiittoverkkojen virittely ja aamuisin niiden purkaminen.

Töihin suuntaamme ennen kahdeksaa. Aamupala napataan yleensä kotikulmilta, jossa pari naista paistaa aamuisin frufru-pallosia (kuvassa), joiden suomalaisista vastineista lähimmäksi osuisivat ehkä vappumunkit. Kyseessä on siis uppopaistetut hirssiherkut. Ei ehkä terveellisimmistä päästä aamupaloja, mutta helppoa, edullista ja paikallista pienyrittäjyyttä tukevaa. Kahdelle ihmiselle sellainen 200 frangin (1 euro= 655 frangia) annos on vallan riittävä. Usein ostan myös juotavan jugurtin lähikioskista, sillä ainakin kuvittelen saavani myös jotain elimistölle ystävällisempää ravintoa aamuihini.

Frufrut mukana lähdemme kävelemään isoa asfalttitietä pitkin epätoivoisena yrityksenämme bongata sellainen sotrama-minibussi, johon meidätkin saisi mahdutettua. Juuri ennen kahdeksaa bussit ovat lähes poikkeuksetta jo kapasiteettinsa ylittäneet, joten yleensä joudumme turvautumaan taksiin. Tänään viereemme sattui pysähtymään taksi, jossa oli asiakkaana yksi nainen kolmen lapsensa kanssa. Se, että taksi oli jo tavallaan varattu, ei tietenkään aiheuttanut ongelmia yhdellekään osapuolelle. Lapset vain aseteltiin sopiviin rakoihin autossa, meidät pakattiin mukaan ja matka jatkui.

Toimisto sijaitsee parin kilometrin päässä kotoa, joten taksilla perillä on yhdessä hujauksessa. Hinta on vajaa euro. Työpäivän katkaisee lounastauko, jolloin itse suuntaan läheiseen senegalilaiseen ravintolaan. Kaikki lounasvaihtoehdot koostuvat isosta lautasellisesta riisiä ja erilaista kastiketta ja ne maksavat vajaan euron. Omistaja on Senegalista kotoisin oleva rouva ja tarjoilijoina toimivat ymmärtääkseni hänen kolme tytärtään, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Työpäivä loppuu periaatteessa viideltä, usein suuri osa MFC:n ihmisistä jää vielä silloin töihin. Töistä lähtiessä saatan usein ostaa katumyyjiltä mangoja, kookospähkinän palasia tai pähkinöitä. Kotimatka sujuu sotramalla, jotka ovat yleensä täynnä, ja jokaisen ihmisen mahduttaminen on aina uusi haasteensa. Vieraiden ihmisten läheisyyttä on siis turha arastella.

Sotramasta hyppäämme pois ”apteekilla”, josta on vain kahden korttelin matka kotiovelle. Matkanteko saattaa kuitenkin kestää viidestä minuutista joskus tuntiin, riippuen siitä, kuinka kauan ehdimme naapureiden kanssa rupatella. Ensimmäisenä etappina on joskus lähikauppa, jota pyörittävät kaksi ikäistäni nuorta miestä. Sieltä voi ostaa hemmottelun tarpeen iskiessä länsimaisia elintarvikkeita, kuten täysmehua ja suklaakeksejä. Seuraavaksi vuorossa on Norsunluurannikon levottomuuksien takia Maliin palannut Belko, joka poistuu kuistiltaan käytännössä ainoastaan rukoilemaan. Muuten hänellä on aina aikaa jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.

Kotona on luvassa hetki rentoutumista, lueskelua tai muuta sellaista, kunnes onkin jo aika lähteä iltaruoan hakuun. Ensimmäiset kuukaudet kokkasimme kotona, koska emme hoksanneet, kuinka käsittämättömän helppoa ruoan löytäminen on mistä tahansa lähikadulta. Ehkä pelkäsimme myös vatsojemme kestävyyttä. Nykyään tapana on kuitenkin syödä ulkona niin usein kuin mahdollista. Mielenkiintoista, kuinka elämä muutenkin on helpottunut viime aikoina, kun on ruvennut huomioimaan enemmän ympärillään olevia asioita ja palveluita. Ymmärtämään edes hivenen, miten asiat täällä toimivat.

Oma perusmenuni iltaisin on ranskalaisia, spagettia ja papuja. Niitä valmistavat naiset ympäri Bamakon katuja ja niitä tilaan yleensä 100 frangilla per lajike. Ulkosalla olevat kuppilat koostuvat kahdesta pöydästä, yksi tarjoiluun ja toinen syömiseen sekä kahdesta penkistä, jossa asiakkaat istuvat. Hygienia näissä ravinteleissa ei varmastikaan läpäisisi monia eurooppalaisia testejä, mutta kiitettävän usein niistä nykyään selviää myös ilman vatsavaivoja.

Illallisen jälkeen kotimatkalla on mahdollista pysähtyä teelle uusien ihmisten kanssa, monesti kutsuja on tarjolla. Lieko eurooppalaista arastelua, mutta usein vieraiden kutsuihin vastaamme tervehtimällä kohteliaasti takaisin jatkaen kuitenkin matkaamme kohti kulmakioskia. Siellä keskusteluiden lisäksi varsinainen vetonaula on playstation, josta löytyy ainoastaan jalkapallopeli. Se ei ainakaan vielä ole saanut minua innosta soikeaksi. Toisin on naapuruston pienten ja isompienkin poikien sekä kämppikseni laita. Itse istun mieluummin iltaa kioskin edessä hämärän hartaassa tunnelmassa malilaista teetä siemaillen ja bambaran/ranskankielistä keskustelua seuraillen.

Kuva kotikadulta aamun rauhallisina tunteina kuvattuna, oikeassa reunassa Kadi Loisir eli kulmakioski.

p.s. Otsikko tulee siitä, että olen kuullut kyseisen Phil Collinsin klassikon vuodelta 1989 täällä viime aikoina hyvinkin usein radiosta. Muistan, että itselleni se oli yksi ensimmäisiä kosketuksia siihen, että maailmassa on jotain himpun verran pielessä. Myöhemmin elämässä ja etenkin täällä Malissa niitä kosketuksia on tullut roppakaupalla. Itsehän voin poimia Bamakosta ja malilaisuudesta pääsääntöisesti ne parhaat asiat, joten minulle kyseessä on usein ”another day in paradise”. Toisaalta paikallisten leveistä hymyistä ja naurusta päätellen saattaa se usein olla sitä myös heille.

Ympäristötoimittajien konferenssi Bamakossa

2008-05-12T09:05:00.000-07:00

Konferenssissa puhumassa Malin ympäristöministeri
Aghatam Ag Alassane.

Viime viikolla Bamakossa järjestettiin kansainvälinen afrikkalaisten ympäristötoimittajien konferenssi. Konferenssista suunnilleen puolet oli toimittajien ammattitaidon vahvistamista, tietenkin muotisanan ”capacity building” alle luokiteltuna, ja toinen puoli ympäristöaiheista alustusta ja keskustelua.

Ympäristötoimittajuudesta alusti belgialainen toimittaja-kirjailija Dirk Draulans. Hän oli toteuttanut sähköpostitse pienen kyselyn osallistujien joukossa ennen konferenssia. Kyselyn perusteella tärkeimmäksi mediaksi Länsi-Afrikassa nousi radio. Se on läsnä jokapäiväisessä elämässä enemmän kuin televisio ja sanomalehdet. Lisäksi lähetykset ovat usein paikallisilla kielillä, toisin kuin sanomalehdet, jotka esimerkiksi Malissa ilmestyvät lähinnä ranskaksi. Myös lukutaidon puuttuminen estää monta ihmistä tarttumasta sanomalehteen.

Eniten keskustelua toimittajuuden suhteen herätti objektiivisuus. Onko siihen syytä pyrkiä ja onko se edes mahdollista? Tohtori Draulansin mukaan aktivismi ei ole hyvää journalismia ja hyvän toimittajan tunnistaa siitä, että hän pystyy kirjoittamaan myös oman ideologiansa vastaisista totuuksista. Monet osallistujista olivat puolestaan sitä mieltä, että objektiivisuutta ei ole olemassakaan, vaan kaikkien ihmisten toimintaa ohjaavat kuitenkin oma arvomaailma ja tavoitteet. Ympäristöasiat ovat lisäksi niin tärkeitä ja kiireellisiä, että niiden saaminen agendalle on ihmiskunnan kannalta keskeistä. Täydellisen objektiivisuuden tavoittelun sijaan olisikin vaadittava pikemminkin rehellisyyttä.

Objektiivisuudesta ja toimittajan roolista käydyn keskustelun lisäksi ilmapiiri sähköistyi toimittajan ammatin varjopuolista puhuttaessa. Useat osallistujat kertoivat omakohtaisia ja kollegoille tapahtuneita esimerkkejä siitä, kuinka virallista politiikkaa tai suuria yrityksiä kritisoivien juttujen kirjoittaminen oli asettanut toimittajat vaaratilanteisiin. Lehdistön vapaus on monessa Afrikan maassa vielä kaukainen tavoite. Vastaavanlaisten kansainvälisten konferenssien yhtenä tarkoituksena onkin lujittaa yhteistyötä eri maiden toimittajien välillä ja siten vahvistaa sananvapautta.

Konferenssi järjestettiin ANEJ:n eli African Network of Environmental Journalists (www.anej-media.org) puitteissa. Se oli kolmas laatuaan ja tällä kertaa se kokosi yhteen tällä kertaa lähinnä Länsi-Afrikan journalisteja. Konferenssissa perustettiin ANEJ:n Malin osasto ja valittiin sille hallitus. ANEJ:n tarkoituksena on vahvistaa afrikkalaisten ympäristötoimittajien kapasiteettia erilaisilla koulutuksilla ja työpajoilla sekä tarjota heille tukiverkosto.

Ilmastonmuutoksen jokapäiväiset seuraukset näkyvät eniten Afrikassa. Länsi-Afrikkaa koskevista ympäristöongelmista toimittajia huolestuttivat erityisesti aavikoituminen ja Niger-joen tila. Malissa ilmastonmuutos näkyy säiden ennakoimattomuutena. Malilaiset muistavat sadekauden olleen vielä muutama vuosikymmen sitten joka vuosi samaan aikaan ja sademääränkin olleen helpommin ennakoitavissa. Nykyään sadekausi on arvaamattomampi, mikä hankaloittaa viljelemisen ajoittamista ja onnistumista.

Ihmisten ja julkisen vallan koettiin olevan kiinnostuneita ympäristöasioista, mutta kuilu kiinnostuksen ja käytännön tekojen välillä on vielä ammottava. Ympäristöasioista on tullut mantra, jota hoetaan, mutta usein todelliset päätökset jäävät tekemättä. Tähän epäkohtaan konferenssiin osallistuneet toimittajat penäsivät muutosta. Ehkä hyvä alku olisi ollut konferenssijärjestelyissä muovipullojen ylenmääräisen käytön rajoittaminen, kaksipuolinen tulostus ja ulko-ovien sulkeminen ilmastoinnin energiatehokkuuden parantamiseksi.

Keskusteluja tähtitaivaan alla

2008-05-02T08:39:00.000-07:00

Malin oleskeluni saavuttaessa puolen välin merkkipaalun on mielessä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Keskeisimmät kysymykset pyöriskelevät sen ympärillä, mitä on onnellisuus, hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus niin yhteiskunnan kuin yksilönkin tasolla. Yhtäkkiä huomaa ajattelevansa ihan uusiksi aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita. Mielenkiintoista on huomata olevansa keskustelussa, jossa kaiken joutuu perustelemaan ihan alusta alkaen. Länsimaalaisten kanssa keskustellessa usein lähdetään kuitenkin samoista perusoletuksista. Täälläkin tietenkin taustalla on suhteellisen yleisesti hyväksytyt universaalit moraaliset arvot (tappaminen on väärin etc.). Kaikki muu on kuitenkin vain tietyssä yhteiskunnassa tiettynä aikana sovittuja konventioita.

Kuten sanottu, täällä argumentointi lähtee usein luonnollisuudesta ja yhteisön hyvinvoinnin takaamisesta, kun taas länsimaissa tärkeintä on yksilön oikeuksien kunnioittaminen. Luonnollisuudella ja yhteisön hyvinvoinnilla perusteellaan myös asioita, joille ei mielestäni ole oikeutusta, kuten naisten ympärileikkaus riittinä lapsesta naiseksi siirtymiselle tai yleisesti hyväksytty miesten oikeus kurittaa tottelematonta vaimoa. Kummassakaan asiassa ei ole mitään luonnollista enkä usko niiden pitkällä tähtäimellä edes vahvistavan yhteisöä. Mutta nuo esimerkit ovatkin niitä kaikkein selkeimpiä ja helpoimpia vastustaa, suurin osa asioista on vähemmän yksinkertaisia.

Täällä länsimaita ihaillaan, erityisesti niiden taloudellisten mahdollisuuksien takia. Kun asiaa miettii, itse asiassa kaikki kuulemani positiiviset kommentit ovat koskeneet nimenomaan elintasoa. Kukaan malilaisista ei ole minulle ihastellut länsimaista yksilön oikeuksia kunnioittavaa ajattelutapaa. Päinvastoin sitä usein kauhistellaan ja pidetään luonnottomana yhteisöä halveksivana tapana järjestää yhteiskunta. Monien mielestä länsimaissa on liikaa vapautta, joka ei enää edesauta yhteiskunnan hyvinvointia vaan itse asiassa estää sitä hajottamalla yhteisöt.

Moraalisäännöillä ja niistä juonnettavilla yhteiskuntaa säätelevillä laeilla pitäisi pyrkiä maksimoimaan ihmisten onnellisuus. Tietenkin ne palvelevat myös yhteiskuntajärjestyksen säilyttämistä, kontrollia ja rankaisua. Mutta yleisesti ottaen onnelliset ihmiset tekevät varmasti vähemmän rikoksia. Eli tavallaan onnellisuuden maksimointi toimii myös yhteiskuntarauhan ja kontrollin voimistajana rangaistuksien tarvetta vähentäen. Tietenkin aina on ”mätiä omenia”, mutta varmasti niitä on vähemmän hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Seuraavaksi olisikin tarkkaan määriteltävä, mistä ihmisten onnellisuus rakentuu. Mitkä ovat ne oikeudet ja velvollisuudet, joita ihmiset tarvitsevat elääkseen hyvin? Ja kuten Elinan kommenttiin aikaisemmassa postauksessa kirjoittelin, ovatko ne universaaleja, kaikkia maailman ihmisiä koskevia vai vaihtelevatko ne kulttuurista toiseen siirryttäessä? Ja jos ne ovat olleet kulttuurisidonnaisia, tuleeko niistä joka tapauksessa maapalloistumisen myötä universaaleja? Vai onko koko idea globalisaation ihmisiä yhdistävistä tekijöistä oikeasti vain länsimaalaisten etuoikeutetussa elämässä tuntuva asia, joka lopulta hetkauttaa vain luvattoman vähän maailmantalouden laitamilla elelevää malilaista hirssinviljelijää?

Lukuisten kysymysten sijaan välillä haluaisi myös vastauksia. Toisaalta on kovin vapauttavaa yhtäkkiä lieventää omia ehdottomuuksiaan ja avautua kaiken auki kerivälle keskustelulle, pohtia jälleen ihan perimmäisiä arvoja. Täällä niitä joutuu perustelemaan itselleenkin ihan uudella tavalla. Oman tietämättömyyden myöntäminenhän on tunnetusti viisauden alku. Tällä hetkellä tunnen siis oloni erittäin viisaaksi.

p.s. Viimeistään tässä vaiheessa olen siis kiltisti luopunut strukturoidusta ajattelustani, enkä enää yritäkään postailla tekstejä, jotka jakautuvat siististi hankkeesta kertovaan osioon sekä vapaamuotoisempiin kuulumisiin. Oli jo aikakin lopettaa turha pingottaminen.

Etelä-etelä -vaihtoa

2008-04-28T02:18:00.000-07:00

Sinsibere-hankkeen Suomen pään kumppanijärjestöllä Dodolla on kaksi ympäristöaiheista kehitysyhteistyöhanketta: Sinsibere Malissa ja Tany Maitso –hanke Madagaskarilla. Uutterien ennakkovalmistelujen hedelmiä korjattiin täällä reilu viikko sitten, kun näiden hankkeiden välisen etelä-etelä –vaihdon ensimmäinen osio toteutui. Vieraaksemme tänne kahdeksaksi päiväksi saapui Madagaskarilta kaksi hanketyöntekijää, Tany Maitson assistentti Chantal Soloniaina ja teknikko Angelin Razafitsihoarana. Kuvassa he vaihtavat kokemuksia hankkeistaan MFC:n työntekijöiden kanssa Kaben kylässä.

”Suuria kulttuurieroja ei ole odotettavissa, olemmehan kaikki afrikkalaisia”, oli molempien vastaus ensimmäisenä vierailupäivänä kysymykseen siitä, mikä Malissa voisi olla erilaista kotimaahan verrattuna. Vierailun aikana vastaus pysyi pitkälti samana, vaikka pieniä yksityiskohtaisia eroja löytyikin viljalti. Vierailijoiden huomiota kiinnittivät muun muassa sormilla syöminen ja se, ettei Malissa ole tapana käyttää vessapaperia.

Etelä-etelä –vaihto on suomalaisessa kehitysyhteistyössä edelleen aika harvinaista herkkua, mikä tekee hankkeiden yhteistyössä toteutetusta vaihdosta erityisen kiinnostavan. Etelä-etelä –vaihdossa ideana on vahvistaa etelän järjestöjen osaamista ja edesauttaa molemminpuolista oppimista järjestöjen välillä. Vaihtoon lähetettävät työntekijät eivät ole hankkeen koordinaattoreita tai järjestön johtajia vaan ihan tavallisia hanketyöntekijöitä. Vaihdon toinen osuus järjestetään syksyllä 2008, jolloin kaksi malilaista hanketyöntekijää matkustaa Madagaskarille.

Biodiversiteetistään kuuluisalla Madagaskarin saarella ja Saharan laidalla Malissa toimivilla hankkeilla on erilaisista oloista huolimatta sama päämäärä: paikallisten ihmisten vaihtoehtoisten elinkeinojen vahvistaminen, jotta heidän ei tarvitse tuhota ympäristöään esimerkiksi puunhakkuulla tulojen saamiseksi. Kokemusten vaihtaminen hankkeista olikin hedelmällistä molemmin puolin. Hanketyöntekijöiden lisäksi vaihdosta näyttivät hyötyvän myös Sinsibere-kylien asukkaat, sen verran vilkasta oli keskustelu madagaskarilaisten ja kyläläisten välillä. Madagaskarilaiset näyttivät erityisen kiinnostuneilta Sinsibere-naisten osuuskunnasta, saippuanvalmistuksesta ja jatropha-öljyn käytöstä. Malilaiset puolestaan kyselivät erityisesti hunajan tuotannosta ja Madagaskarista yleensä. Kuva Sienen kylästä, jossa vieraat tutustuivat saippuan valmistukseen. Angelin kuvassa keskellä valkoisessa paidassa.

Tiiviin aikataulun puitteissa kahdeksassa päivässä madagaskarilaiset tutustuivat niin Malin kumppanijärjestön toimintakenttään laajemmin kuin Sinsibere-hankkeeseen yksityiskohtaisemmin. Vierailu piti sisällään keskusteluja hankkeista, runsaasti käytännön kylävierailuja sekä vapaamuotoisempaa ajatustenvaihtoa työntekijöiden kesken. Kaikesta kokemastaan, oppimastaan ja opettamastaan madagaskarilaiset vierailijat kirjoittavat oppimispäiväkirjaa sekä raportin. Myös Malin puolen osallistujat kirjoittavat lyhyet raportit vierailusta. Viimeisenä päivänä Chantal kertoi yllättyneensä positiivisesti kaikesta näkemästään. Yksi mieleenpainuvista hetkistä oli Garalon kylässä nähty energian tuottaminen jatropha-öljyllä. Kuvassa Chantal tutkimassa jatrophan siemeniä Garalossa.

Kyläilyä kuvina

2008-04-18T08:15:00.001-07:00

Myyntipöytä Bougoulassa keskiviikon markkinoilla. Pieniin pusseihin pakattuina tarjolla muun muassa suolaa, baobabin lehdistä tehtyä jauhetta, pähkinöitä, chilimaustetta, okraa ja maapähkinävoita. Lisäksi sipuleita, tomaatteja sekä oikealla keskellä kuivattuja kaloja.

Maapalloistumisesta esimerkkinä molempien tomaattikasojen vierestä löytyvät keltaisina pilkottavat Maggi-kuutiot perinteisten ruoka-aineiden keskellä. Etualalla puolestaan myynnissä vihreän baobab-jauheen edessä on pussitettua makaronia ja spagettia.

Sienen kylässä saippuanvalmistusta seuraamassa Naari Berthe sekä kutsumaton vieras. Aasin kiljunta on muuten uskomattoman epämiellyttävän kuuloista. En ole ikinä kuullut teurastettavan sian ääntä, mutta voisin kuvitella, ettei aasi jää sille kovin huonoksi kakkoseksi. Enkä suinkaan tarkoita teurastettavaa aasia, vaan eläimen ihan jokapäiväistä ääntelyä.

Saippuanvalmistus sujui hyvin näiden valvovien silmäparien alla. Tuloksena oli paikallisille karitepähkinöille tuoksuvaa, koostumukseltaan riittävän kovaa saippuaa. Tuoreeltaan ostettuna hinnaksi yhdelle palalle kyläläiset määrittelivät 125 CFA (1 euro= 665 CFA).

Koulun käymälä Kaben kylässä. Päättelin sisään astuessa, että vasen puoli lienee tarkoitettu pienemmälle hädälle ja oikea puolestaan isommalle. Vessaan mentäessä mukaan annetaan sympaattisen näköinen muovinen vesikannu, jonka käytöllä korvataan vessapaperi.

Itse en ole vielä riittävästi malilaistunut jättääkseni nenäliinat tai pidemmällä reissulla wc-paperirullan kotosalle. Jos kyseessä olisi vuosien oleskelu, ehkä sellainenkin askel tulisi jossain vaiheessa otettua.

Malissa valtauskonto on islam. Kylistä löytyy usein moskeijoita, jotka on rakennettu bancosta, eli savesta. Banco on muutenkin Malissa hyvin yleinen talojen rakennusaine, myös kaupungeissa.

Pohdiskelin aikani moskeijassa ympäriinsä sojottavia puukeppejä, keksien niille toinen toistaan symbolisempia merkityksiä. Kun vihdoin pyysin paikallisten selitystä asialle, oli vastaus yksinkertainen: "No, ne nyt ovat siinä siksi, ettei rakennus romahda". Se siitä sitten.

Kuvassa taka-alalla perinteinen tulisija, jossa jäähtymässä on kastike tô-ruoalle. Perinteisessä tulisijassa kattila lepää kolmen ison kiven päällä, jolloin polttopuilla tuotetusta energiasta suuri osa karkaa taivaan tuuliin.

Etualalla on foyer amélioré eli "parannettu tulisija", jonka savirakennelma pitää energian tiiviimmin kasassa. Kylissä on järjestetty koulutusta näiden energiatehokkaiden liesien rakennuksessa, jotta kotikäyttöön tarvittavan polttopuun kulutus vähenisi.

Veden nostamista kaivosta Tafelen yhteispuutarhassa. Puutarhassa jokainen nainen viljelee omaa maapalstaansa. Sinsiberen puitteissa rakennettujen kaivojen lisäksi kyläläiset ovat itse rakentaneet lisäkaivoja puutarhaan, mikä on hanketyöntekijöille merkkinä paikallisten sitoutumisesta toimintaan.

Suurella osalla naisista on pienin lapsi mukanaan töitä tehdessä. Ripeästi syntyvä kantoliinaratkaisu selkäpuolelle näyttää toimivalta ja kuormittaa vähemmän selkää kuin lapsi kantoliinassa etupuolella. Kylissä äitiysloman käsite on luonnollisesti tuntematon. Kaupungeissa yleinen äitiysloma työssäkäyville on kolme kuukautta.

Siene ja Banco-coura, kaksi Sinsiberen hankekylää, sijaitsevat Niger-joen varrella. Vaikka kaikki yhdeksän hankekylää sijaitsevat vain muutamien kymmenien kilometrien päässä toisistaan, etäisyydet tuntuvat suuremmilta teiden puuttumisen ja niiden huonokuntoisuuden takia. Niger tarjoaakin jokikyliin aivan uudenlaisia elementtejä muihin hankekyliin verrattuna.

Ensinnäkin viljeleminen on helpompaa, sillä vesi on helpommin saatavilla. Toiseksi kylän ruokavalioon kuuluu tuore kala, joka muissa kylissä on paljon harvinaisempi ruoka-aine. Joki tuntuu myös tuovan tuulahduksen muualta, mikä näkyy tietyllä tapaa kyläläisten tavassa olla ja elää. Se johtuu varmaankin kyläläisten tottumisesta jokea pitkin liikkuviiin muukalaisiin.

Mangojen loputtoman hehkuttamisen jälkeen on kai sanottava hyvä sananen myös papaijoista. Eivät ne tosin mangoille vertoja vedä, vaikka makuasioista ei liene sopivaa kiistellä. Mutta hyviä ovat nekin.

Kuva yhdestä naisten yhteispuutarhasta, josta papaijapuiden lisäksi löytyi ainakin sipuleita, pähkinöitä ja gomboa (suomeksi okra). Gombo nimenä on sen verran herttainen, että sen tuominen suomalaiseen ruokapöytään saattaisi kasvattaa vihannesten syöntiä kouluikäisten keskuudessa. "Äitiiiii, mitä tänään on ruoaksi?" "No, gomboa ajattelin valmistaa..." -VAU, GOMBOA, tosi siistiä... onhan se jo pian valmista?"

Kaivoja ja häähumua

2008-04-09T07:51:00.000-07:00

KAIVOJA

Vesi on elintärkeä asia. Tuhansien järvien maassa pääsee välillä unohtumaan, että meille itsestään selvänä lankeava luonnonvara on kovasti kortilla muualla päin maailmaa. Malistahan kaksi kolmasosaa on aavikkoa. Malilla ei ole myöskään pääsyä merelle, joten Niger-joen merkitys veden tarjoajana on oleellinen. Sadekausi maassa kestää noin suomalaisen kesän ajan ja loppuajan auringonpaiste on hyvin säännöllistä. Pahinta aikaa ovat kuukaudet ennen sadekauden alkua, jolloin lämpötilat kohoavat 45 asteeseen ja vesivarat hupenevat. Omassa jokapäiväisessä elämässä se näkyy juoksevan veden säännöstelynä, eli vesi katkaistaan joka päivä joidenkin tuntien ajaksi.

Sinsiberen hankekylissä vesiongelmat vaivaavat erityisesti puutarhanviljelyä, sillä sen onnistumiseksi riittävä vesimäärä on keskeinen asia. Hankkeen puitteissa on pystytetty kaksi yhteispuutarhaa, joissa viljelevät omia palstojaan yhteensä noin 140 naista. Puutarhoissa vieraillessa huomasi suuren eron niiden välillä: Tafelessa viljelmät kukoistivat ja se vilisi palstojaan hoitavia naisia, Karakossa puolestaan oli autiompaa ja palstat näyttivät kuivilta. Syy tähän selvisi puutarhojen kaivoihin kurkistaessa. Tafelessa kaivoista riitti vettä nostettavaksi ja sitä näytti tulevan niihin myös lisää, Karakossa puolestaan kaivojen vesi oli todella alhaalla ja se näytti seisovalta. Hyvä tilanne Tafelessa johtuu siitä, että viime vuoden sadekausi oli hyvä, joten vettä on riittänyt.

Vesiongelma oli asia, joka eniten nousi esille jo ensimmäisellä kylävierailullani kyläläisiä haastateltaessa. Toiveena oli saada lisää syvempiä kaivoja. Tätä tarkoitusta varten kävimme tutustumassa erään toisen hankkeen parissa toteutettuihin kaivoihin. Kaivot ovat vuorattu ohuella sementtikerroksella, joka estää niiden sortumisen ja niiden syventäminen on tehty yksinkertaiseksi tarkoitusta varten tehdyn muotin avulla. Karakon kaivojen parantaminen tällaisiksi kaivoiksi voisi tuoda helpotusta vesipulaan puutarhassa. Sinsibere-tiimin mietintämyssyssä onkin tällä hetkellä laskelmat siitä, olisiko kaivojen parantaminen mahdollista jo tämän kevään aikana. Kaivojen parantaminen olisi toteutettava ennen sadekauden alkua, jolloin sateet estävät rakennuspuuhat.

HÄÄHUMUA
Perjantai-iltapäivällä lähtivät kutsut MFC:n johtajan veljen häihin jakoon työpaikalla. Lähisukulaiset olivat varmastikin tietoisia häiden ajankohdasta jo ennen sitä, sillä h-hetki oli jo kahden päivän päästä sunnuntaina. Lähisukulaisten lisäksi häihin on tapana kutsua lähes kaikki mahdolliset tuttavuudet, kutsumatta jättäminen voisi olla vähintäänkin loukkaavaa. Kutsun saatuani en ollut uskoa silmiäni, sillä kutsussa komeili kyllä kuva hääparista, mutta sulhanen ei muistuttanut etäisestikään johtajaa, ei edes ihonväriltään. Kävikin ilmi, että hääkutsuihin on usein tapana laittaa joku standardihääkuva parista, jolla ei ole mitään tekemistä itse hääparin kanssa. Ja ainakin tässä kutsukortissa kyseessä oli vielä valkoihoinen hääpari.

Seremonian pääetapit ovat samansuuntaiset kuin Suomessa. Valittavana on kolme rastia, joista ainoastaan ensimmäinen on pakollinen avioliiton virallistamiseksi. Ensimmäinen on kunnantalo (vrt. maistraatti), sitten moskeija (vrt. kirkko) ja lopuksi juhlat. Etapit voidaan suorittaa saman päivän aikana tai erikseen. Sunnuntaiaamuna menimme yhdeksältä kunnantalolle, jossa oli runsaasti ihmisiä paikalla. Oman hääparimme lisäksi myös pari muuta hääparia vieraineen. Kuvassa hääpari kunnantalolla sukulaistensa ympäröimänä.

Kunnantalolla eniten huomiotani kiinnittivät griotit eli suvun historiaa laulun muodossa kertovat esiintyjät. Perinteisesti Malissa joka suvulla oli oma griotti, joka tunsi koko suvun historian ja jonka tarkoituksena oli ylistää sukua myös muille ihmisille, koska itse itsensä kehumista ei pidetty sopivana. Griotti toimi myös riitojen sovittelijana sekä etenkin suvun nuorempien neuvojana. Nykyisin griottien rooli on muuttunut viihteellisemmäksi. Kovaääniset laulajat, jotka näissä häissä olivat kaikki naisia, eivät käytä kaikkia voimiaan vain yhden suvun ylistämiseen, vaan kysyvät kaikilta vierailta nimen ja laulavat jokaiselle erikseen. Vastalahjaksi he odottavat rahaa. Ja tällä kertaa kyseessä ei ole länsimaalaisten rahastaminen, vaan yhtälailla paikallisia koskeva tapa.

Hääpäivän seremoniamestareina toimivat ”varaäidit” ja ”varaisät”, jotka ovat yleensä hääparin vanhempien sisaruksia. Hääparin vanhemmat eivät siis ensisijaisesti huolehdi hääjärjestelyistä, vaan heidän valitsemansa lähisukulaiset. Kunnantalon jälkeen lähdetään tervehtimään hääparin vanhempia heidän kotiinsa. Miehet käyvät yleensä myös moskeijassa. Yhteisten vanhempien tervehdysten jälkeen miehet kokoontuvat miehen vanhempien kotiin ja naiset naisen vanhempien kotiin. Miesten juhlaohjelmaan kuuluu syömisen lisäksi keskustelua ja kortin pelaamista. Naisilla syömisen ja keskustelun lisäksi luvassa on usein laulua ja tanssia sekä morsiamelle myöhemmin illalla suoritettavat seremoniat kuten jalkojen pesu.

Morsiamen kotona istuskelimme naisten kesken sisäpihalla rupatellen. Ruokana oli riisiä lihakastikkeella, joka kauhottiin suuhun suuresta vadista luonnollisesti käsin. Käsitteet jälkiruoka tai kahvittelu eivät ainakaan omien havaintojeni perusteella ole vielä lyöneet itseään läpi täällä, mitään makeaa ei ollut tarjoilla häissäkään. Pienemmät sukulaistytöt kiertelivät jakamassa mehuja, joita tarjoillaan pienistä kiinni solmituista muovipusseista, joihin hampailla tehdään pieni reikä ja sieltä imetään neste. Tämä nestehukan torjumismuoto ei tosin liity mitenkään erityisesti häähyörinään, vaan on käytössä ihan jokapäiväisessä elämässä. Kaduilla vastaan tulee jatkuvasti vastaan lapsia, jotka myyvät etenkin vettä tai välillä mehua noin puolentoista desilitran muovipusseihin pakattuina.

Illalla miehen siskot saapuvat hakemaan morsiamen kotoaan ja hänet viedään uuteen kotiinsa eli joko miehen vanhempien luo tai parin omaan kotiin. Siellä iäkäs nainen opastaa paria avioliiton saloihin, erityisesti kertoo naiselle, miten käyttäytyä tuoreen aviomiehensä kanssa. Kuherruskuukausi tarkoittaa perinteisesti Malissa sitä, että hääpari pysyttelee ensimmäisen viikon makuuhuoneessaan tai joltain sukulaiselta lainatussa huoneessa. Vastavihityllä vaimolla ei myöskään ole tapana juurikaan poistua kotoaan ensimmäisten kuukausien aikana. Häälahjaksi morsian saakin kaikki mahdolliset keittiötarvikkeet sekä myös riittävät vaatekerrat, ettei hänen tarvitse aluksi poistua kotoaan.

Perinteiset häätraditiot pitävät sisällään paljon yksityiskohtia, joista minulle on paljastunut varmasti vain murto-osa. Kaikki parit eivät kuitenkaan enää vietä häitään pilkulleen vanhojen traditioiden mukaan. Länsimaalaistumisesta esimerkkinä on vaikkapa se, että hääpuku on usein samanlainen valkoinen kermakakku kuin missä tahansa länsimaassakin. Osa täkäläisistä perinteistä säilyy tiukasti ja osa puolestaan lieventyy ja muuttuu. Kuten missä tahansa länsimaassakin.

Bamakosta kyläelämään neljäksi päiväksi osa 2

2008-04-01T04:17:00.000-07:00

Kuvassa muistiinpanoja tekemässä Koninba (vas.), Kossira ja Sitan.

Koulutusta
SUDEP/OVE-hankkeen kylistä tuli kustakin paikalle koulutukseen valitut kaksi miespuolista animaattoria ja yksi naispuolinen animaattori. Koulutuksen ideana oli opettaa animaattoreille, miten tehdä peruskartoitus omasta kylästään. Koulutuksen ensimmäinen päivä oli teoriaa, jolloin käytiin läpi kaikki asiat, jotka animaattoreiden pitää omissa kylissä itsenäisesti toteuttaa. Kolmen seuraavan päivän aikana teoria vietiin käytäntöön ja kaikki teoreettisesti esitetyt asiat toteutettiin käytännössä Bougoulan kylää mallina käyttäen.

Ensimmäinen tehtävä on kylän historian selvittäminen, jonka jälkeen paneudutaan kylän maantieteelliseen sijaintiin. Lisäksi selvitetään kylän infrastruktuuri, erityisesti PCAE:n (vuosina 1999-2000 tehty paikallinen ympäristösuunnitelma) mukanaan tuomat muutokset, hallinnollinen järjestelmä, ympäristöasiat (kasvillisuus, maanviljelysalueet, laidunalueet ja vesilähteet) sekä elinkeinomuodot. Lopuksi pohditaan kylän kehitystä rajoittavia tekijöitä naisten ja miesten näkökulmista sekä niihin ratkaisuja. Ratkaisuille tehdään toteuttamissuunnitelma ja sille aikataulutus.Kaikki nämä asiat selvitetään yhteistyössä kylän asukkaiden kanssa animaattoreiden johdolla. Kaikista asioista piirretään kuvio, joka selventää asiaa myös lukutaidottomille ja jää pysyväksi muistoksi tehdystä työstä.

Koulutuksen alkaessa MFC-läiset jakoivat osallistujille kynät ja vihkot, joihin muistiinpanoja kirjoitettiin ahkerasti. Miehet tuntuivat kirjoittavan yleisesti ottaen naisia paljon nopeammin, mikä tuli todistettua ensimmäisen tauon aikana. Silloin miehet ryhtyivät rupattelemaan keskenään, kun naiset puolestaan jatkoivat muistiinpanojen kopioimista toistensa vihkoista. Yleisestikin ottaen tuntui siltä, että miehet olivat koulutetumpia ja sanoivat itsevarmemmin mielipiteensä asioista. Huomioni kiinnittyi myös pitkään kehitysyhteistyötä tehneen koulutusta vetäneen MFC:n Maricon tapaan kysyä vähän väliä: ”A ya faamou?” eli ”Ymmärsittekö?” Hän saattoi myös pyytää erityisesti naisia selittämään uudestaan kerrotun asian. Tämä tuntui olevan hyvin tarpeellista ja pitävän kaikki mukana koulutuksessa.

Teoriaosuus pidettiin kunnantalon kokoushuoneessa. Koulutukset kestivät aamukahdeksasta noin puoli viiteen ja niitä tauottivat pari pienempää paussia sekä yksi ruokatauko. Ruokatauolla kokoonnuttiin syömään riisipohjaisia ruokia isoista vadeista naiset ja miehet erikseen. Toisena päivänä käytännön esimerkin tekemistä varten siirryttiin pihalle mangopuun varjoon. Sinne paikalle saapui animaattoreiden lisäksi muita kyläläisiä sekä kylän vanhimmista koostuvan viisaiden neuvoston jäsenet. Kylän historiikkiosuus tehtiin puolestaan kyläpäällikön pyöreässä kokousmajassa viisaiden neuvoston kanssa eläintaljojen päällä istuen. Tunnelma oli hieman ristiriitainen. Yhtäältä oli upean liikuttavaa kuunnella iäkkäiden ja elämää nähneiden miesten muistelmia kylän historiasta. Toisaalta taas katossa roikkuvat ympärileikkausseremonian rituaaliesineet muistuttivat myös vähemmän pitämistäni asioista paikallisessa kulttuurissa.

Lisää pieniä havaintoja kyläelämästä

RISTIÄISET
Yksi Bougoulan aktiivinaisista, Sitan, vei minut Sata Kulubali -nimisen vauvan ristiäisiin torstai-iltana. Se oli melkein ainut hetki, kun en ollut MFC:n työntekijöiden tulkkausavun piirissä, sillä ristiäiset olivat vain naisille. Malissa muutenkin perhejuhlat juhlitaan yleensä erikseen, eli miehet omassa paikassa ja naiset omassaan. Luvassa oli juttelua, naurua, laulua ja tanssia. Naisilla tuntui olevan todella hauskaa heidän päästessään karistamaan vihdoinkin miehet kannoiltaan. Kodin sisäpihalla pidetyissä ristiäisissä juteltiin, naurettiin ja jossain vaiheessa eräs naisista alkoi laulaa. Toinen nappasi peltipurkin rummuksi ja muut naiset ryhtyivät tanssiaskelin kiertämään kehää laulun tahdissa, minä joukon jatkona ja yleisen hilpeyden aiheena. Afrikkalaisen tanssin kesäkurssilla hiotut opit eivät siis käytännössä paikallisia ihan viimeisen päälle vakuuttaneet. Ristiäislahjaksi naiset toivat lapsen äidille kankaita (kuvassa) ja rahaa. Vauvalla oli somistuksena pieni musta peruukki.

VAPAAT ELÄIMET
Luomutuotanto on Bougoulassa voimissaan. Suurin osa kylän eläimistä vaeltelee ihan vapaasti ympäri kylää. Joukosta löytyy ainakin aaseja, kanoja, kukkoja, lehmiä ja lampaita. Eläimet ovat kyllä jonkun omistuksessa ja kai omistaja jossain välissä eläimistään huolehtii. Taustalla on varmaan hyvin systemaattinenkin järjestelmä, mutta näin ulkopuolisen silmiin näytti siltä, että kaikki eläimet ryntäilivät ympäri kylää ihan miten itse halusivat. Joka tapauksessa ero länsimaalaisen lihan tehotuotannon ja malilaisen luomulihan välillä on aika suuri. Jopa niin suuri, että yksi länsimaalainen entinen vegetaristi kertoi minulle ruvenneensa Maliin tullessaan jälleen syömään lihaa sen luonnonmukaisesta tuotannosta johtuen.

RAKENNUKSET
Kylissä asutaan savesta tehdyissä taloissa. Niissä on usein olkikatto, joka vastoin yleistä oletusta ei päästä sisään juurikaan sadetta. Vessana on pihapiirissä oleva reikä maassa, jonka ympärille on rakennettu seinät, mutta ei useinkaan kattoa. Suihkussa käyminen tarkoittaa meille mökkikansalaisille tuttua veden ämpäristä päälleen kaatamista. Hauska yksityiskohta oli mielestäni se, että naiset asuvat yleensä neliskulmaiseksi rakennetuissa taloissa ja miehet puolestaan pyöreissä. Kylässä on eri avustusjärjestöjen rakentamat koulu, moskeija, kirkko, kaivoja ja aktiviteettikeskus.

ILTAKESKUSTELUT
Jokainen koulutuspäivä päättyi malilaisen teen juomiseen ja keskusteluihin. Kuvassa MFC:n Sekou tarjoamassa malilaista teetä.
Keskusteluja käytiin MFC:n kolmen työntekijän kanssa sekä muutaman koulutukseen osallistuneen kyläläisen kanssa. Ensimmäisenä iltana keskustelussa oli mukana myös kunnanjohtaja, jonka ensimmäinen kysymys minulle oli mielipiteeni moniavioisuudesta. Kerroin, että kulttuuritaustastani johtuen en voisi sitä omalle kohdalleni ajatella, mutta että ymmärrän kyllä, että se on osa malilaista kulttuuria ja perinnettä. Asian ymmärtäminen ei toki tarkoita asian hyväksymistä. Keskustelu moniavioisuudesta jatkui melkein joka ilta, onneksi hyvällä huumorilla höystettynä.

Bougoulan keskusteluissa moniavioisuudelle esitettiin kolme pääperustelua, joista viimeistä ymmärrän eniten. Ensimmäinen oli biologia, eli se, että kaikki maskuliiniset eläimet ovat moniavioisia. Tähän oli mahdollista esittää heti vastaväite, sillä löytyyhän eläimistä myös yksiavioisia lajeja, nisäkkäistä nykytiedon mukaan noin kolme prosenttia. Ja toisaalta, moniavioisista eläimistä molemmat sukupuolet ovat yleensä moniavioisia. Eli eläinten käytöksellä perustellen joko yksiavioisuus tai oikeus moniavioisuuteen molemmille sukupuolille. Argumenteissamme oli huomattavissa jännä ero, sillä paikallisten lähtökohtana oli luonnollisuus eli se mikä ihmiselle on alunperin tyypillistä. Oma lähtökohtani oli taas enemmänkin yksilöiden oikeudet. Yleisesti ottaen, mielestäni molemmilla osapuolilla olisi opittavaa toisesta lähtökohdasta, länsimaissa kun elämä puolestaan liukuu helposti liian kauas luonnollisuudesta.

Toinen perustelu oli kuulemma yleinen uskomus etenkin vanhempien sukupolvien parissa siitä, että miehet ovat naisia ylempiä sekä fyysisiltä voimiltaan että älyllisesti. Tämä ylemmyys oikeuttaisi moniavioisuuden, sillä yhdellä miehellä on riittävästi voimia sekä älyä hallita monta naista. Keskustelun osapuolista tosin kukaan ei tunnustanut itse olevansa tätä mieltä. Onneksi. Ymmärrettävää on toki, että harhaluulo naisten älyllisen kapasiteetin alemmuudesta vallitsee, koska heidän koulutustasonsa on huomattavasti alempi kuin miehillä. Heillä on siis yleensä käytössään vähemmän ajattelun kehittämiseen tarvittavia välineitä. Tämän muuttamiseksi Sinsiberekin tekee osuutensa järjestämällä luku- ja laskutaitokoulutusta kylän naisille sekä voimaannuttamalla heitä toimimaan aktiivisemmin kyliensä päätöksien tekemisessä.

Kolmas perustelu oli perinteet ja uskonto. Tämä argumentti oli ainoa, jonka tietyllä tavalla ymmärrän. Se ei silti perustele tai oikeuta käytäntöä. Länsimaalaisena on kuitenkin turha tulla tänne ja sanoa, että moniavioisuus on huono asia ja se pitää nyt lakkauttaa. Sellainen asenne aiheuttaisi ainoastaan voimakkaan puolustelevan vastareaktion. Mutta keskustelua aiheesta on hyvä herätellä, loppujen lopuksi moniavioisuutta tuntui olevan vaikea kestävästi argumentoida nyky-Malissa. Siksi onkin tärkeää pyytää perusteluja asialle, joka aikaisemmin on ollut itsestäänselvästi hyväksyttävä asia. Keskusteluun osallistuneet olivat sitä mieltä, että maapalloistumisen myötä myös suhtautuminen moniavioisuuteen on murroksessa Malissa, vaikkakin hitaassa sellaisessa.

Miesten kanssa keskustellessa argumentti on usein myös se, että monet naiset itsekin pitävät moniavioisuutta hyvänä asiana, sillä se helpottaa heidän elämäänsä. Kysyin asiasta naapurissa asuvalta naispuoliselta kaveriltani, joka oli asiasta täysin eri mieltä. Vuolassanaisesti hän kertoi, että malilaiset naiset eivät varmasti kannata moniavioisuutta, sillä se tuo mukanaan vain ongelmia. Keskustelut asiasta jatkuvat!

Bamakosta kyläelämään neljäksi päiväksi osa 1

2008-03-25T07:08:00.000-07:00

Koulutusta Bougoulan kylässä
Kehitysyhteistyö on haastava laji. Jos joku on asiasta eri mieltä, vasta-argumentteja otetaan kiitollisena vastaan. Suurin osa kehitysyhteistyön toimijoista on varmasti hyvällä asialla, mutta käytännössä toteutus on lähes poikkeuksetta kovin haasteellista. Kehitysyhteistyön haastavuus on loogista ajatellen jo pelkästään sen lähtökohtaa. Eli jo pelkkä tarve kehitysyhteistyölle kertoo siitä, että maailmassa on jotain pahasti pielessä. Ideaalimaailmassa ei tarvittaisi kehitysyhteistyötä ollenkaan, vaan maailma olisi riittävän reilu kaikille.

Nykyisin kehitysyhteistyössä käytetään yleensä osallistavia lähestymistapoja, eli paikalliset ihmiset pyritään saamaan mukaan suunnittelemaan, toteuttamaan ja arvioimaan hanketta. PRA (Participatory Reflection and Action) on paljon käytetty termi, jonka lähtökohtana on nimenomaan paikallisten ihmisten osallistaminen. Viime torstaina lähdimme pitämään neljän päivän koulutuksen PRA-lähtöisesti Bougoulan kylään SUDEP/OVE –hankkeen tiimoilta.

SUDEP/OVE on tanskalaisrahoitteinen juuri käynnistymässä oleva hanke MFC:ssä. Sen voidaan ajatella olevan Sinsibere-hankkeen sisarhanke, sillä myös siinä päämääränä on aavikoitumisen hidastaminen kaupallisen puunhakkuun vähentämisellä. Synergiaetujen saavuttamiseksi se toimii tiiviissä yhteistyössä Sinsiberen kanssa ja sen hankealue on kuusi Sinsibere-kylää. Sinsiberen toimiessa nykyään suhteellisen konkreettisten asioiden parissa SUDEP/OVE keskittyy enemmän yksilötasolla kyläläisten kapasiteetin vahvistamiseen sekä poliittisella tasolla ympäristöasioiden lobbaamiseen.

Koulutukseen saapuneista kyläläisten keskuudesta valituista animaattoreista suurin osa näytti olevan asiasta innostuneita. Tietenkin joukkoon mahtui myös muutama animaattori, joka ei tuntunut olevan kovin tosissaan koulutuksen suhteen. Itse mietin kyläläisten motivaatiota koulutuksiin. Juuri Bougoulan kylä on nimittäin kehitysyhteistyön kultamaita johtuen ainakin sen hyvästä sijainnista sekä aktiivisesta ja kehitysyhteistyömyönteisestä kunnanjohtajasta. Pienessä kylässä toimiikin jo useita eri järjestöjä. Sitä enemmän hämmästelen vielä näin jälkikäteen sitä, kuinka paljon naisia saapui paikalle viime postauksessa kertomaani osuuskunnan toiminnasta tiedottavaan kokoukseen. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä on ensisijaisesti pelkästään naisille suunnattu hanke.

SUDEP/OVE-koulutus kyläläisten kapasiteetin vahvistamiseksi oli mielestäni järkevän ja hyödyllisen tuntuinen. Yleensä on järkevämpää vahvistaa paikallisten kapasiteettia ja saada heidät itsensä löytämään ja ratkaisemaan omia ongelmiaan kuin pelkästään tuoda jotain valmista kylään. Ja toisaalta kovin luonnollista on myös se, että paikallisten näkökulmasta esimerkiksi nopeassa aikataulussa toteutettava rakennushanke voi tuntua hyödyllisemmältä kuin kapasiteetin vahvistus, jonka konkreettisia tuloksia on vaikeampi näyttää. Keskustelin joidenkin animaattoreiden kanssa, jotka vakuuttivat pitävänsä koulutusta mielekkäänä ja hyödyllisenä. Hieman kyynisenä tosin mietiskelin, että sanottiinkohan minulle niin pitkälti siksi, että olin hankejärjestön edustaja.

Vuonna 1999-2000 tehtiin kaikissa kolmessa Sinsibere-kunnassa (Bougoula, Dialakoroba ja Sanankoroba) PCAE eli paikallinen ympäristösuunnitelma. Ne tehtiin tiiviissä yhteistyössä kyläläisten ja paikallishallinnon kanssa. Niistä nousi esille erityisesti polttopuiden kaupallisen hakkuun aiheuttamat ympäristöhaitat. Sinsibere kehitettiinkin vastaamaan tähän ongelmaan. Nyt SUDEP/OVE-hankkeen alkaessa palattiin taas PCAE-suunnitelmiin ja lähdettiin analysoimaan, miten ne ovat toteutuneet. Bougoulan kunnassa viime viikolla pidetyn koulutuksen sisällöstä kerron lisää seuraavassa postauksessa.

Pieniä havaintoja kyläelämästä
Koordinaattori-Oonan sanoin: ero Suomen ja Bamakon välillä on monin tavoin pienempi kuin ero Bamakon ja kylien välillä. Bougoula sijaitsee vain 40 kilometrin päässä pääkaupungista, mutta henkinen etäisyys on ihan eri luokkaa.

KYLÄPÄÄLLIKKÖ
Kylää johtaa kylien miehistä koostuva ”viisasten neuvosto”. Tärkeänä neuvoa antavana elimenä toimii lisäksi "vanhojen neuvosto", joka koostuu kylän vanhimmista miehistä. Kyläpäällikkönä on Bougoulan kylässä aina vanhin Kulubali-sukunimeä kantava mies. Kuvassa kylän vanhojen neuvosto, nykyinen päällikkö löytyy kuvan oikeasta reunasta. Malin 1990-luvulla alkanut hallinnon hajauttaminen toi hallintoon myös kunnallistason eli kunnanjohtajan jokaiseen kuntaan. Käytännössä viisasten neuvostoilla on edelleen roolinsa päätösten tekemisessä. Kokouspaikkana on kulloisenkin päällikön kodin viereen rakennettava pyöreä rakennus, jossa eläinten kuivattujen nahkojen päällä istuskellessa on lokoisaa keskustella tehtävistä päätöksistä.

IHMISET
Ihmiset olivat todella ystävällisiä. Tietenkin he näkevät minut kehitysyhteistyöjärjestön työntekijänä, mikä varmasti vaikuttaa myös suhtautumiseen. Mutta oli taustalla mitkä tahansa motiivit, oli vastaanotto kovin lämmin. Jälleen täytyy korostaa, että paikallisen bambarankielen muutamankin ilmaisun osaaminen on todella hyödyllistä. Paikalliset naiset halusivat havainnollistaa työnsä raskautta laittamalla minutkin kokeilemaan hirssin jauhamista käsipelillä. Raskasta on, täytyy myöntää. Lapset ovat tietenkin aina eniten ihmeissään ja ihastuksissaan yllättävistä vieraista. Ja toisaalta osa lapsista myös peloissaan, muutama heistä ainakin parahti kirkkaaseen itkuun valkoisen naamani ilmestyessä liian lähelle.

KOULUTUKSISSA RENNOSTI
Ihan ensimmäisen koulutuksen alkuun tehtiin yhdessä säännöt. Niihin lukeutuivat muun muassa se, ettei kokouksiin saa tulla ja mennä miten haluaa eikä niissä saa nukkua. Jälkimmäistä sääntöä noudatettiin lähes pilkulleen ensimmäisen päivän ajan, mutta sen jälkeen siitä kyllä lipsuttiin ja räikeästi. Ennen Maliin tuloa olin kuullut hupaisia esimerkkejä afrikkalaisten kanssa pidetyistä kokouksista, joita tahdittavat kuorsauksen sävelet. Kuorsausta en Bougoulassa kuullut, mutta monta sulkeutunutta silmäparia kyllä näin.

KURJUUS
Ei sen voi antaa olla koskettamatta, vaikka yrittäisikin. Suurimman osan ajasta asiaan pystyi suhtautumaan aika hyvin, mutta hetkittäin tuli todella paha olo. Yhtäältä melkein fyysinen pahoinvointi kaikesta kurjuudesta ja itsestä epähygieenisiltä tuntuvista oloista ja toisaalta todella paha olo maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä yhdistettyinä koko vierailun kestäneeseen vatsavaivaan olo oli paikoin hieman heikohko. Mutta mikäs minulla ollessa, itse pääsin Bamakoon hoitamaan vatsaani kuntoon kyläläisten jäädessä vilkuttamaan valkoiselle maastoautolle. Luonnollisesti näin ja koin kylässä myös paljon positiivisia asioita, eivätkä kyläläiset tietenkään näe elämäänsä pelkkänä kurjuutena. Mutta silti siellä samassa ideaalimaailmassa, jossa kehitysyhteistyötä ei tarvittaisi, olisi tietenkin kaikilla ihmisillä mahdollisuus muun muassa terveydenhuoltoon ja monipuoliseen ruokavalioon.

Osuuskuntaa perustamassa

2008-03-13T03:24:00.000-07:00

HANKKEEN KEHITYKSESTÄ
Sinsiberen käynnistyessä vuonna 2001 hankkeen pääpaino oli aavikoitumisen torjumisessa. Tähän ollaan pyritty ympäristökoulutuksella ja vahvistamalla kylien naisten vaihtoehtoisia ansaintakeinoja kaupallisen puunhakkuun korvaamiseksi. Hankkeessa toteutettavia kestävän kehityksen mukaisia ansaintakeinoja ovat muun muassa saippuan ja muiden karitepähkinöistä valmistettavien tuotteiden valmistus ja puutarhanhoito. Näitä ansaintakeinoja harjoitetaan kylissä ja puunhakkuuta on pystytty korvaamaan niillä. Mikäli ansaintakeinot eivät tuota riittävästi, joutuvat naiset kuitenkin edelleen turvautumaan puunhakkuuseen lisäansioiden saamiseksi.

Vuonna 2007 alkaneessa hankkeen uudessa vaiheessa keskeistä onkin vahvistaa vaihtoehtoisia ansaintakeinoja paikallisten tuotteiden laadun parantamisella ja markkinoinnilla sekä voimaannuttaa naisia keskeisiksi toimijoiksi kylissä. Tätä varten on Sinsibereen osallistuvien naisten kanssa päätetty perustaa osuuskunta. Sille on rakennettu osuuskuntakeskus ja valittu 13:sta jäsenestä koostuva hallitus. Osuuskuntakeskusta tullaan käyttämään varastona, koulutuspaikkana ja tontille tullaan sijoittamaan monitoimikeskus, josta löytyy muun muassa mylly kyläläisten käyttöön. Osuuskuntakeskuksen on tarkoitus ruveta pyörimään kyläläisten voimin ilman ulkopuolista apua 5-6 vuoden kuluessa.

OSUUSKUNTATIEDOTUSTA BOUGOULASSA
Kaikki suuri alkaa kuitenkin pienestä. Ennen kuin voidaan ruveta puhumaan osuuskunnan pyörittämisestä on kerrottava kyläläisille, mikä osuuskunta on. Bougoulan kylässä järjestettiin kokous, jonka tarkoituksena oli tiedottaa kokoukseen saapuneille naisille osuuskunnasta ja sen käytännön asioista. MFC:stä paikalla oli Ami kokouksen vetäjänä ja SUDEP-hankkeen koordinaattori Marico kirjurina.

Olimme myöhässä muutamia tunteja. Naiset olivatkin kaikki jo kokoontuneet kylän kokouspaikalle eli ison puun alle odottamaan meitä. Paikalla oli nelisenkymmentä naista ja perheen pienimmät lapset puuhailivat ympärillä. Isommat lapset olivat vielä koulussa. Meidät MFC-läiset istutettiin naisia vastapäätä oikeisiin tuoleihin. Kylän naisilla oli puolestaan mukana omia pikkuisia jakkaroitaan, joilla he istuivat, osa istuskeli myös puun runkoon nojaten.

Kokous alkoi perinteisin tervehdyksin ja kuulumisten kyselyillä. Ami oli selvästikin tuttu toimija naisille. Osuuskuntaan liittyminen maksaa 1000 CFA (alle 2 euroa) ja lisäksi on maksettava 1500 CFA:n arvoinen talletus osuuskunnan yhteiskassaan. Taloudellista hyötyä naiset saavat siitä, että osuuskunnan kautta he saavat paremman hinnan myymistään tuotteista. Taloudellisen hyödyn lisäksi osuuskuntaan liittyneille naisille järjestetään koulutuksia. Osuuskuntatoiminnan kautta he saavat valtaa päättää omista asioistaan ja sitä kautta itsevarmuutta osallistua myös kylässä tehtävien päätösten tekemiseen.

Osuuskunnan pystyttäminen on haasteellista. Paikalla olleet naiset kyselivät kiinnostuneina osuuskunnasta, mutta osa vaikutti hieman huolestuneelta liittymismaksujen maksamisesta. Yksi kysymys oli, voidaanko kyseinen yhteensä neljän euron suuruinen maksu maksaa erissä. Osuuskunnan pyörimiseksi ilman Sinsibere-hankkeen työntekijöiden tukea on tehtävä paljon työtä, ennen kaikkea järjestettävä paljon koulutusta osuuskuntatoiminnasta. Ami korosti puheenvuoroissaan osuuskunnan olevan kylien naisten omissa käsissä ja Sinsiberen henkilökunnan olevan vain sitä tukemassa eikä pyörittämässä. Alkuvaikeuksien voittamiseksi jokaisen naisen panos on tärkeä.

Malilaisessa keittiössä
Sunnuntaina koitti pitkään odotettu päivä: kokkausta naapurin Kadin kanssa. Kadin perheineen voi periaatteessa ajatella asuvan meidän takapihallamme. Tonttimme rajoittuu oman huoneeni seinään, jonka takana alkaa ihan uusi maailma. Muurien ympäröimä piha-alue on täynnä elämää ja sieltä löytyy ainakin seitsemän perheen kodit. Samassa pihapiirissä pestään pyykkiä, hoidetaan lapsia, tehdään ruokaa, letitetään hiuksia, korjataan mopoa ja jahdataan kanoja. Aikaisemmin kerroin, kuinka naapurit ovat lähellä. Nyt näin, kuinka todella käytännössä useampi perhe asuu melkein ihan ikkunani alla. Ja hauskaa ajatella, että osa kuulemistani elämän äänistä kuuluu kulmakioskia pyörittävälle Kadille lapsineen, mitä en ollut aikaisemmin hahmottanut.

Kadi oli antanut listan ruokaan tarvittavista raaka-aineista. Vihannesten hankkiminen sokkeloiselta torilta sujuu jo vanhasta tottumuksesta, lihan ostaminen oli puolestaan uusi elämys. Valinnanvaraa ei juuri ollut, sillä tulin myöhässä paikalle ja onnistuin saamaan viimeisen lihanpalasen, joka kauppiaalla oli jäljellä. Se tuntui tosin olevan kovasti ainakin paikalla olleiden kärpästen suosiossa. Ruoka oli riisiä vihannes- ja lihakastikkeella senegalilaisittain. Kastikkeeseen kuului lihan lisäksi porkkanaa, kaalia, perunaa, sipulia, valkosipulia, pippuria, chilipippuria ja muita mausteita. Jo valmiiksi maagiset kokkaustaitoni ovatkin nousemassa täällä ihan uudelle tasolle.

Raaka-aineiden hankkimisen lisäksi ennen varsinaista ruoanlaittoa oli hankittava hiilet. Malissahan 90% energiasta tuotetaan polttopuilla ja puuhiilellä. Meidän luksusasunnossamme on kaasuhella, jolla ruoanlaitto on huomattavasti nopeampaa. Hiilet haettiin viereisestä pihapiiristä, jossa jälleen avautui uusi maailma. Ihmeellistä, kuinka kivimuurissa olevasta pienestä aukosta sisään astuessa ei astukaan tyhjyyteen vaan keskelle usean perheen arkisia askareita.

Kysyin Kadilta, monelleko hengelle hän yleensä sunnuntaisin kokkaa. Vastaus oli, että hän kokkaa ”tarpeeksi”. Eli ensinnäkin oman perheen jäsenille, mutta lisäksi usein ruokaa tarjotaan myös yllättäen kylään tupsahtaville tai naapureille. Ruoka nautittiin isosta kulhosta käsin. Käsillä syöminen on oma taitolajinsa. Onneksi pääsin aloittamaan tarpeeksi hyvin paakkuuntuvalla riisilajikkeella, joten onnistuin saamaan suurimman osan ruoasta suuhun asti. Mestarikokin tiukassa opastuksessa valmistettu ruoka oli taivaallisen hyvää, tosin tuntien odotuskin varmasti vaikutti ruoan maistuvuuteen.

Yhteensä pihapiirissä kokkailemiseen meni melkein kolmisen tuntia, vaikka aika hurahtikin kuin siivillä. Siitä pitivät huolen jaloissa pyörivät lapset, joille viihdykettä tuotti esimerkiksi vaaleiden hiuksieni silittäminen ja bambarankielellä sanomieni sanojen matkiminen. Sukupuolten roolit täyttyivät perinteisen kaavan mukaisesti: naisten kokkaillessa kämppikset kutsuttiin pian katsomaan perheen isän kanssa Antonio Banderaksen tähdittämän Desperadon. Kun elokuva loppui, miehet siirtyivät seuraamaan perheen sotrama-pikkubussin ja moottoripyörän korjaamista kunnes ruoka oli valmista.

Aurinkoenergiaa kyliin

2008-03-05T05:59:00.000-08:00

Lorin ja aurinkoenergia

Toiselle kylävierailulle lähdettiin Sinsiberen hanketyöntekijän Amin, sekä viime vierailulla mukana olleen Sekoun kanssa. Mukaan haimme kanadalaisen Lorinin, joka oli tullut Maliin eväänään isoisältään oppimansa yksinkertainen tapa aurinkoenergian hyödyntämiseen. Valmistustavan ideologiaan kuuluu, että siinä käytetään hyvin yksinkertaisia ja paikallisia rakennusaineita. Perusideana on aurinkoenergian heijastaminen peilien avulla haluttuun kohteeseen, jolloin sen teho moninkertaistuu suhteessa peilien lukumäärään. Maliin Lorin oli tullut siksi, että hän oli tavannut jonkun bamakolaisen, jolla oli kontakteja ympäristöasioiden parissa toimiviin ihmisiin. Näihin kontakteihin kuuluu myös MFC:n johtaja Ibrahim Togola. Tämän ansiosta Lorin oli nyt kanssamme matkalla Sinsibere-kyliin.

Kehitysyhteistyötä on hyvä suunnitella pitkään ja hartaasti. Välillä taas yksinkertainen ja toimiva idea saattaa olla riittävä lähtökohta menestyksekkäälle toiminnalle. Etenkin jos sen taakse saa riittävästi kokemusta ja paikallistuntemusta, joita MFC:stä Lorininkin käyttöön riittää. Lorin kertoi muuten tulleensa Maliin Ranskan Marseillesta asti autokyydillä, matka oli kestänyt pysähdyksineen sellaiset kolme viikkoa. Kotiin Kanadaan ei kuulemma ole kiirettä, koulutusta aurinkoenergian käytössä hän on valmis antamaan Malissa niin kauan kuin paikallisilla innostusta riittää. Mielenkiintoinen sekoitus humanistista maailmanparannusta ja teknologiauskoa. Lisää Lorinin hankkeesta hänen blogissaan: http://solarfireproject.blogspot.com

Ajatuksena on järjestää työpajoja, joissa Lorin opettaa paikallisia rakentamaan vastaavalla tekniikalla aurinkoenergialla toimivia laitteita. Aikaisemmin hän on vetänyt vastaavanlaisia työpajoja Meksikossa sekä Kuubassa. Jälkimmäisessä se oli ollut huomattavasti haasteellisempaa, vastaanotto oli ollut paljon epäilevämpi eikä lupia toimintaan oltu kovin hanakasti myönnetty. Meksikossa toiminta oli lähtenyt paremmin käyntiin ja siellä

aurinkoenergialla työstettyjä kaakaopapuja myydään nykyään Kanadaan Reilun Kaupan kautta. Työpajat ovat Lorinin mielestä periaatteessa kaikille kiinnostuneille avoimia. Yhden laitteen hinnaksi hän arvioi noin 170 000 CFA eli suunnilleen 250 euroa. Sinsiberessä niitä voitaisiin käyttää esimerkiksi karitepähkinöiden kuivaamiseen.

Kävimme näyttämässä Lorinille Sinsiberen uuden osuuskuntarakennuksen, jonka tontilla olisi runsaasti tilaa asentaa aurinkoenergialla toimivia laitteita. Lisäksi kävimme kunnanjohtajan juttusilla, joka piti ajatusta hyvänä. Bougoulan kylään saavuttaessa minun piti hieraista silmiäni pari kertaa, sillä viime kerralla aika uneliaalta vaikuttavan kylän paikalla oli nyt ihmisiä pilvin pimein ja radiot soittivat uusimpia Malin hittejä. Ami valaisi minua kertomalla, että keskiviikkona on markkinapäivä Bougoulassa. Siitä johtuen kaikki kynnelle kykenevät lähikylien ihmiset saapuvat sinne myymään ja ostamaan. Tällä kertaa loput edellisen vierailun kuoppaisista teistä jäivät siis ajelematta ja silti onnistuimme bongaamaan sekä Bironissa tapaamiamme naisia että Tafelèn puutarhan johtajanaisen.

Vauvoja ja edelleen mangoja
Viime postauksessa viittasin siihen, kuinka internetin ja muiden yhteyksien kehittyminen on samankaltaistanut kokemuspiiriämme ympäri maailmaa. Toinen hurja juttu asiaan liittyen on se, että vaikka on kaukana ja erilaisessa kulttuurissa, on kuitenkin lähellä. Tämän blogin välityksellä kommunikoin tutuille (ja toivottavasti tuntemattomillekin) kuulumisia viikottain. Toimistolla nyt nettiyhteyksien pelatessa luen sähköpostia melkein joka arkipäivä. Vaikka on Bamakossa, on siis edelleen läsnä myös suomalaisessa elämässään.

Vielä viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut ihan erilainen kokemus. Kirjeiden kirjoittelu silloin tällöin, niistäkin osa olisi varmasti eksynyt matkan varrelle. Mielenkiintoista on ajatella, olisiko kokemus ollut jollain tapaa autenttisempi. Nyt on vaikea ihan oikeasti irrottautua omastaan ja sujahtaa malilaiseen elämään, koska kuitenkin on niin selkeästi kiinni virtuaalisesti länsimaailmassaan. On Malissa, mutta samanaikaisesti tuntuu, että osittain Suomessa.

Tämän viikon pieniä suuria hetkiä ovat olleet kylävierailun lisäksi naapurin kolme ja puoli kuukautta vanhan vauvan sylissä pitäminen sekä edelleen ne mangot. Pahoittelen, mutta mangojen ihanuudelle ei voi olla immuuni! Tämän viikon harmituksia puolestaan kyvyttömyys ymmärtää kaikkea paikallisesta ranskasta sekä naisten asema. Jälkimmäinen tosin lukeutuu kestosuosikkeihini täällä harmituksen ja vihastuksen aiheuttajana.

Ensimmäinen kylävierailu osa 2

2008-02-28T02:24:00.000-08:00

Viimeinen kylävierailuetappi

Bironin kylästä automme suuntasi kohti Tafelèn kylää. Kuten aikaisemmatkin kylät, myös se ilmestyi esiin yhtäkkiä keskellä hiekkasavannia. Savannia halkovat reitit ovat välillä hiekkateitä ja välillä pelkkää hiekkaa ilman teitä. Sadekaudella kyliin pääseminen on varmasti hankalaa, sillä voin kuvitella teiden muuttuvan savivelliksi alta aikayksikön. Kylien yhtäkkinen ilmestyminen keskellä savannia hätkähdyttää. Samoin hätkähdyttää se mieletön ero, joka on kylien ja kaupungin välillä, vaikka fyysinen etäisyys ei kovin montaa kymmentä kilometriä olekaan.

PÄÄKAUPUNGISTA KYLIIN
Bamakossa keskustelee usein koulutettujen ihmisten kanssa, mikä saa erot itsensä ja malilaisten välillä tuntumaan pienemmiltä. Kylissä tapaamistani aikuisista harvalla on koulutaustaa ja arkielämä on hyvin kaukana länsimaisesta. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, tuntuu kuin astuisi suoraan leppoisien sunnuntai-iltapäivien ykkösen Afrikka-dokumentteihin. Ja itselle tulee vähintäänkin typerä olo siitä, että pelmahtaa paikalle kameroineen kuin mikäkin tutkimusmatkailija. Ensimmäisellä vierailulla vaikutus on varmasti tyrmäävin, ehkä myöhemmin on mahdollista suhtautua asiaan edes hieman normaalimmin ja tuntea itsensä vähemmän tirkistelijäksi.

PUUTARHANVILJELYÄ
Tafelèssa tapasimme ensin Sinsiberen puheenjohtajanaisen, joka kutsui meidät istumaan kanssaan talonsa edustalle. Rupattelimme hetken hänen kanssaan Sekoun tulkkauksella, jonka jälkeen paikalle tuli myös muita Sinsiberen aktiiveja. Seuraavaksi lähdimme tutustumaan Tafelèn puutarhaan, joka on toinen Sinsiberen puitteissa pystytetyistä yhteispuutarhoista. Puutarha on jaettu viidenkymmenen naisen kesken, jotka kaikki viljelevät omaa maapalstaansa. Puutarhassa juttelimme puutarhan johtajanaisen, Mulubali Traorén, kanssa. Hän kertoi, että lähes poikkeuksetta naiset huolehtivat hyvin maapalstoistaan. Mulubali itse oli hyvin ylpeä omasta roolistaan puutarhan vastuuhenkilönä ja tuntui erittäin sitoutuneelta tehtäväänsä.

Puutarha näytti hyvinvoivalta. Naisten työpanoksen lisäksi tämä johtui myös siitä, että tänä vuonna vedestä ei vielä ole ollut pulaa. Silti vesipula tapaa olla jokavuotinen ongelma puutarhassa. Tämä tuli ilmi useaan kertaan Tafelèn naisten kanssa keskusteltaessa. Sadetta täällä ei ole luvassa ennen kesäkuun loppupuolella alkavaa sadekautta, joten yksi jokapäiväisistä tehtävistä puutarhassa on sen kastelu. Puutarhassa viljellään tähän aikaan vuodesta pääosin sipuleita.

Tunnelmia kylävierailun jäljiltä

Vierailu oli havahduttava kokemus. Tuntuu käsittämättömältä yhtäkkiä nähdä ihmisiä, joiden elämä on niin täysin erilaista. Onhan Bamakossakin elämä erilaista, mutta Bamakonkin ja kylien välissä tuntuu olevan vielä suuri harppaus. Eristäytyneisyys kuvaa ehkä hyvin kyliä. Bamakosta löytyy kuitenkin nettikahviloita ja lentokenttä, jonka kautta periaatteessa pääsee minne tahansa päin maailmaa. Periaatteessa Bamakossa on halutessaan mahdollista elää yllättävänkin länsimaalaisesti. Kyliin johtavat tiet saattavat puolestaan olla poikki etenkin sadekaudella. Yhtäkkiä taas ymmärtää myös sen, kuinka paljon netin ja kännyköiden olemassaolo on muuttanut elämäämme. Kuinka paljon ne ovat samankaltaistaneet kaikkia niiden ihmisten elämänpiiriä, joiden ulottuvissa ne ovat.

Yhteisöllisyys on seuraava silmiinpistävä aspekti. Nykyisin pitkälti individualistisen kulttuurin edustajalle on kiinnostavaa nähdä yhteisöjä, joissa ihminen on olemassa täysin suhteessa toisiin, osana kokonaisuutta. Yhden ihmisen saavutukset ja ponnistelut koituvat yhteisön hyväksi, melkein kaikki asiat tehdään yhdessä. Tämä johtuu kulttuuriperinteen lisäksi tietenkin välttämättömyydestä. Länsimaissahan on ”ollut varaa” yksilöllistyä, mikä ei vielä ole todellisuutta Afrikan kylissä. Kokonaan toinen kysymys luonnollisesti on, mikä on järkevää ja toivottavaa kehitystä ja mikä ei. Kehitys sananahan ei automaattisesti tarkoita positiivista kehitystä. Käsitteenä kehitysmaakin on sikäli mielenkiintoinen.

Lyhyellä vierailulla myös hierarkia-asiat nousivat esimerkinomaisesti esiin. Viimeinen etappi Tafelèn puutarhassa ei sujunut kaikkien etikettisääntöjen mukaan ihan moitteettomasti. Saavuimme puutarhaan yhden aktiivisen Sinsibere-naisen kanssa, jonka kanssa rupattelin ja yritin kysellä joitain kysymyksiä puutarhaa koskien. Sekou oli hieman kauempana joten bambaraksi käyty keskustelumme ei kuitenkaan kovin syvällisiä ulottuvuuksia saavuttanut. Kun sitten menimme puutarhasta vastaavan naisen juttusille, oli hän loukkaantunut toiselle naiselle siitä, ettei minua oltu tuotu heti hänen puheillensa, koska hän oli se henkilö, jonka vastuulla puutarha-asiat ovat.

Hierarkkisuus etenkin siinä tapauksessa jos se estää asioiden joustavan sujumisen, tuntuu itselle vieraalta. Omalle kohdalle on osunut yleensä hyvin demokraattisia ja konsensushenkisiäkin työpaikkoja. Toisaalta esimerkiksi tuolla puutarhassa kyse tuntui olevan enemmän vastuun kantamisesta. Puutarhan johtajanainen Mulubali korosti sitä, että hänelle puutarhan hoitaminen on kunnia-asia ja hänelle on tärkeää, että asiat toimivat hyvin. Paikallisessa kulttuurissa asioiden joustava sujuminen saattaakin vaatia juuri päinvastoin hierarkkisuutta. Tätä ollaan Malissa pikkuhiljaa muuttamassa, mistä valtakunnallisella tasolla suurimpana osoituksena on 1990-luvun lopulla alkanut hallinnon desentralisointi.

Sinsibere-hankkeen kannalta oli tärkeä nähdä, että tapaamani naiset olivat sitoutuneita toimintaan ja olivat siitä innostuneita. Naisten osallistaminen hankkeen alkuaikoina ei varmaankaan ole ollut kaikkein helpoin tehtävä. Kuudessa vuodessa tehdyn työn tulokset tässäkin suhteessa ovat varmasti selkeästi nähtävissä hankkeessa alusta asti mukana olleille.

Ensimmäinen kylävierailu osa 1 +vapaa-ajan retki

2008-02-25T06:30:00.000-08:00

Matkaan kohti kyliä

Sinsibere-hanke toimii siis kolmen kunnan alueella Bamakon ympärillä. Kunnissa on yhteensä 60 kylää ja yhteensä kylissä on noin 40 000 asukasta. Hankkeeseen olin tutustunut papereiden avulla ja MFC:n työntekijöitä jututtamalla. Vihdoin oli aika päästä kentälle näkemään ihmisiä, joiden parissa hanketta toteutetaan.

LÄHTÖ
Vierailulle oli määrä lähteä puoli yhdeksän aikaan. Suhtauduin siihen aika rennolla otteella, koska olin kuullut, että ajat ovat aikalailla suuntaa antavia. Varautuen kuitenkin kaikkeen olin valmis tasan puoli yhdeksän. Matkaan päästiinkin jo noin vartin yli yhdeksän, joten mitään suurempia viivytyksiä ei lähtöön tullut. Kylävierailut tehdään joko mopoilla, joilla liikkuminen on kätevämpää tai sitten autolla, jolla liikkuminen on vaivattomampaa. Koska kyseessä oli ensimmäinen kylävierailu minulle, ei mopoja varmastikaan edes harkittu. Itsehän sitä aina ajattelee pystyvänsä mihin vaan, mutta ehkä on ihan järkevää kuitenkin noudattaa paikallisten neuvoa ja suostua mukavampaan kulkupeliin.

VIERAILIJAT JA KOLA-PÄHKINÄT
Matkalla lähtivät Ibrahim-kuljettaja sekä Sekou, joka on toiminut usean vuoden ajan Sinsibere-hankkeessa assistenttina. Nyt hän on siirtynyt MFC:n sisällä toisen hankkeen palvelukseen. Hankkeen, joka on juuri käynnistymässä ja joka tulee tukemaan Sinsibereä erittäin hyvin. Kyseessä on tanskalaisrahoitteinen SUPED-hanke, josta kerron lisää myöhemmin. Sekoulla puolestaan on jo pitkä kokemus suomalaisnaisten perehdyttämisessä kyläelämään, sillä ymmärtääkseni hän on ollut mukana suurimmassa osassa dodolaisten hankesuunnittelu ja –seurantamatkoja. Niistä lukiessani olin oppinut, että ensimmäiselle kylävierailulle saattaa olla kohteliasta viedä tuliaisiksi esimerkiksi kola-pähkinöitä. Kysyin asiasta Sekoulta ja ihan ensimmäinen pysähdys olikin markkinapaikalla pääkaupungista lähtiessä kola-pähkinöiden ostaminen.

BOUGOULA
Vierailemamme kylät sijaitsevat kaikki Bougoulan kunnan alueella. Ensimmäinen varsinainen pysähdys oli itse Bougoulan kylässä, jossa vierailimme kunnanjohtajan luona. Hän tuntui olevan vahvasti Sinsiberen takana. Keskustelu hänen kanssaan oli oikein antoisa, sillä ympäristöasiat ja kyläläisten osallistaminen tuntuivat olevan hänelle oikeasti tärkeitä asioita. Kunnantalolta menimme katsomaan osuuskuntarakennusta. Se on juuri saatu valmiiksi, joten toimintaa siellä ei vielä ole. Oli kuitenkin hienoa nähdä konkreettinen tulos, paikallista raaka-aineista rakennettu rakennus, jota tullaan käyttämään varastona ja koulutuskeskuksena. Osuuskunnalle tullaan myös asentamaan monitoimiasema, jossa on muun muassa akkujen laturi ja mylly kyläläisten käyttöön.

BIRONIN NAISET
Seuraava pysähdys oli Bironin kylä. Siellä paikalle saatiin monta keskeistä toimijaa, kuten Bougoulan kunta-alueen naisryhmän edustaja, kylän Sinsibere-ryhmän puheenjohtaja sekä miespuolinen animateur. Tervehtimisien jälkeen naiset istuivat arvokkaan näköisinä vierekkäin ja miehet toiselle puolelle katosta. Tällä kertaa naiset olivat kuitenkin pääroolissa ja osoitin Sekoun tulkkauksen avulla kysymykseni heille. Naisryhmän edustaja kertoi, että naiset ovat Sinsiberen avulla oppineet lisää asioita ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Naiset toivoivat kovasti Bironiinkin samanlaista yhteispuutarhaa, jollaisia on Sinsiberen puitteissa pystytetty Tafelèn ja Karakon kyliin.

Pyysin Bougoulan naisryhmän edustajaa, Fatoumata Doumbiaa kuvailemaan myös tavallista päiväänsä. Hän kertoi heräävänsä viiden aikaan ja saavansa työpäivän päätökseen kahdeksan maissa. Päivän tehtäviin kuuluu kolmen ruoan valmistaminen koko perheelle, lasten hoitamista, puutarhan kastelua ja siellä työskentelyä sekä omaan käyttöön tarvittavien puiden hakemista. Taukoja ei syömisen lisäksi päivässä kuulemma juurikaan ole. Turha oli siinä vaiheessa enää kysellä vapaa-ajan aktiviteeteistä. Hiljaa mielessäni mietin omien päivieni rakentumista.

Vierailun lopuksi muistamamme kola-pähkinät otettiin iloisesti vastaan ja meidät toivotettiin tervetulleeksi toistekin. Henkilökohtaisesti tosin kola-pähkinöiden mieletön vetovoima ei minulle selittynyt, mielestäni ne maistuvat aika kitkeriltä. Makunsa kullakin. Vierailupäivän viimeisimmästä pysähdyksestä Tafèleen luvassa kuvausta seuraavassa postauksessa.

Matka Sibyyn

Sinsiberen tiimoilta tehty kylävierailu jäi mieleen pyörimään ja vapaa-ajallakin alkoivat pääkaupunkiseudun hurvitukset hetkeksi riittää. Viime viikonloppuna mielessä siintelikin jälleen maaseudun rauha. Matkakohteeksi valittiin läheinen Sibyn kylä ja matka-aika kutistui alkuperäisestä kahdesta päivästä päiväretkeksi. Matkaseura oli britti- ja kanadalaiskämppikset sekä ranskalainen työntekijä MFC:stä.

TAKSI-MANIN KYYDISSÄ
Siby on lähellä ja sinne pääsee busseilla, ymmärtääkseni jopa sotramoilla. Sotramathan ovat niitä pikkubussin kokoisia veikeitä vihreitä kulkupelejä, joiden varaan Bamakon joukkoliikenne pitkälti nojaa. Elämän helpottamiseksi minutkin saatiin kuitenkin ylipuhuttua taxi-manin vuokraamiseen koko päiväksi. Kyseessä oli lähikioskin omistajan tuttu, eihän sitä kenen tahansa matkaan kannata lähteä.

Taksikuski saapui lauantaiaamuna vain vajaan tunnin myöhässä sovitusta ajasta ja matkaan lähdettiin kymmenen aikaan jokseenkin kuoppaisilla penkeillä istuen. Bamakonkin läpi ajaminen oli jo mielenkiintoista, sillä näin taas aivan uusia puolia kaupungista. Kuten sen toisen Niger-joen ylittävän sillan, jonka kupeeseen rakennetaan huikean korkeita häikäisevän valkoisia rakennuksia ministeriöiden käyttöön.

Kaupungista lähtiessä asfaltoitu tie loppui kuin seinään. Suurin osa matkasta huristeltiinkin hiekkaista tietä, jonka lukuisten kuoppien väistely oli jokseenkin mahdoton tehtävä. Ohitukset olivat myös aika jänniä, sillä hiekkapilvessä näkyvyys oli jokseenkin heikko. Toisaalta liikennettäkään ei ollut liiemmälti, joten saimme nieleskellä hiekkapölyä aika ylhäisessä yksinäisyydessämme.

LÄMMINHENKISTÄ ULKOILUA JA MANGOJA
Sibyssa etsimme käsiimme puhelimitse varaamamme oppaan, joka selosti kunnianhimoiset suunnitelmamme päiväksi. Tarkoituksena oli tehdä Sibyn kallioilla ja savannilla kävelyretki, jonka pituudeksi opas kertoi noin yhdeksän kilometriä. Polttavassa helteessä matka oli melkoinen, mutta todellakin sen arvoinen. Vaellus piti sisällään perinteisten lääkekasvien esittelyä, joista useita käytetään naisten hedelmällisyyden lisäämiseksi. Opas kertoi, että lapseton nainen ei juuri ole olemassa paikallisissa kylissä, hänen sosiaalinen statuksensa on mitätön.

Kävimme katsomassa myös pyhää luolaa, jonne edelleen tullaan tekemään uhrauksia, jotta asiat sujuisivat toivotulla tavalla. Kuulemma myös poliitikot tulevat myös suorittamaan uhrauksia kyseisessä luolassa vaalimenestyksen takaamiseksi. Opas kertoi meille myös tarinoita muinaisesta mandinke-kuningaskunnasta, jonka aikana samoilla Sibyn kallioilla kokoustettiin ja saatiin estettyä sota naapuriheimon kanssa. Näkymät olivat upeat kallionkielekkeeltä ja pitkän vaelluksen kruunasi hekumallinen suoraan puusta poimittu mango siinä vaiheessa, kun juomavesi alkoi jo loppua ja kurkkua kuivaa. Viimeisen kielekkeen uumenissa oli myös leppoisan viileä luola, jossa virtasi puhdasta vettä. Ahnaasti täytimme kaikki tyhjät juomapullot, joista siemaillessa loppumatka sujui kuin leikki vaan.

Mangokausi alkaa Bamakossa muutaman viikon päästä. Sibyssä kausi oli jo käynnissä ja ennen kotimatkan alkua pysähdyimme ostamaan auton täyteen ihania tuoreita mangoja. Niiden parissa onkin kulunut nautinnollisesti eilinen päivä. Liekö ollut mangojen ansiota vai riittävän tauotuksen osaavan oppaan, mutta äkkinäinen yhdeksän kilometrin taivallus ei edes tuntunut jaloissa ollenkaan. Päinvastoin, ulkoilun jäljiltä loistavasti nukuttujen öiden jäljiltä uusi työviikko alkaa sopivan pirteissä tunnelmissa.

Mistä Sinsiberessä on kyse?

2008-02-18T10:31:00.000-08:00

"Itselleni se oli ensimmäinen kosketus kylien naisiin ja siihen, että hankkeella on vaikutusta ihan oikeiden ihmisten elämänlaatuun."

Sinsibere-hanke pähkinänkuoressa

HANKKEEN LÄHTÖKOHDAT
Malin pinta-alasta kaksi kolmasosaa on Saharan aavikkoa. Pääkaupungin läheisissä kylissä elinkeinona on usein polttopuiden hakkaaminen ja myyminen, mikä kiihdyttää aavikoitumista. Ongelman laajuus valkenee, kun pitää mielessä, että 90% Malin energiasta tuotetaan puuhiilellä ja polttopuilla. Sinsiberessä pureudutaan aavikoitumisongelmaan ja kehitetään vaihtoehtoisia toimeentulomuotoja yhdessä kyläläisten kanssa. Ympäristönäkökulman lisäksi keskeinen asia Sinsiberessä on naisten voimaannuttaminen.

Hankealueen kylissä puunhakkuu on usein naisten työtä. Työnä se on erittäin raskasta. Kylien naiset ovatkin olleet hyvin innostuneita puunhakkuun lopettamisesta ja siirtymisestä kevyempiin elinkeinomuotoihin. Haave puunhakkuun lopettamisesta tai hidastamisesta vaatii kuitenkin tuekseen realistisia mahdollisuuksia saada lisäansioita muilla keinoilla.

TOIMINTAMUODOT
Hanke alkoi vuonna 2001 ja sen alkuvaihe piti sisällään ympäristökoulutusta, mikrolainatoiminnan alulle panemista sekä puutarhaviljelyn aloittamista. Kahteen kylistä rakennettiin aidatut puutarhat, joista saatavilla tuotoilla naiset ovat pystyneet korvaamaan puunhakkuista saamiaan ansioita. Mikroluottojen eli säästökassatoiminnan avulla naiset ovat ostaneet esimerkiksi siemeniä puutarhoihin. Sittemmin hankkeessa on noussut esiin tarve tehostaa tuotteiden markkinoillepääsyä. Tämä tarkoittaa Sinsiberessä varastointimahdollisuuksien lisäämistä, markkinointikoulutusta sekä logistiikan parantamista, eli käytännössä kuljetusten järjestämistä myytäville tuotteille. Näitä ovat puutarhatuotteiden lisäksi kylissä valmistettu saippua sekä karitevoi.

Naisia on osallistettu kouluttamalla heistä vastuullisia toimijoita hankekuntien yhdessä perustamaan osuuskuntaan. Lukutaitokoulutuksen avulla naiset pystyvät hoitamaan osuuskunnan kautta säästökassan hallinnointia. Lukutaitoiset naiset myös todennäköisemmin kannustavat omia lapsiaan koulutuksen pariin.

Hankkeen parissa nykyään toimivalle osuuskunnalle on rakennettu osuuskuntakeskus, joka toimii monitoimikeskuksena. Siellä tullaan järjestämään koulutuksia ja sinne on tulossa muun muassa mylly ja akkulataamo kyläläisten käyttöön. Lisäksi rakennetaan varastotilaa, jotta viljeltyjä tuotteita voitaisiin varastoida ja myydä silloin, kun sesonki on ohi ja hinnat ovat korkeampia. Koulutuksessa tarkoituksena on kouluttaa joka kylästä valitut naiset, jotka sitten välittävät tietoa eteenpäin. Osuuskuntakeskuksen pyörittämisen on tarkoitus siirtyä kokonaan kyläläisten omiin käsiin 4-6 vuoden sisällä.

TULOKSIA
Sinsiberessä tarkoituksena on yhtäältä päästä konkreettisiin tuloksiin eli puunhakkuun radikaaliin vähentymiseen sekä jopa sen lopettamiseen kokonaan. Toisaalta tarkoituksena on myös lisätä tietoutta aavikoitumistematiikasta sekä ylipäänsä ymmärrystä ihmisen toiminnan vaikutuksista ympäristöön. Tällä hetkellä säästökassatoimintaan osallistuu aktiivisesti 563 naista, kylien asukasmäärä yhteensä on noin 40 000. Lessons learned –osiosta löytyy puiden istuttamisen hankaluus, sillä Sinsiberessä alkuaikoina istutetuista puista vain pieni osa on menestynyt.

Positiivisia tuloksia on kyläläisten lisääntynyt ympäristötieto ja sitä kautta asennemuutos puunhakkuuseen. Toki taustalla on myös jo lähtökohtainen halu vähentää puunhakkuuta sen raskauden takia. Puunhakkuu on lopetettu suurimmassa osassa hankealueen kyliä ja yhdessä kolmesta kunta-alueesta (Bougoula) se on lopetettu kaikissa kylissä. Naisryhmien taidot saippuanvalmistuksessa ja pienyritystoiminnassa ovat vahvistuneet ja niistä saatujen lisäansioiden takia he ovat pystyneet vähentämään puunhakkuutta tai jopa lopettamaan sen kokonaan.

Kylissä on opittu tekniikkaa puita säästävien liesien valmistamiseksi. Liesiä on rakennettu paikallisista raaka-aineista moniin kylien kotitalouksista. Mikroluottojen avulla naiset ovat pystyneet keräämään yhdistyksille pääomaa, jota on edelleen käytetty vaihtoehtoisten elinkeinomuotojen tehostamiseen. Naisten sosioekonominen asema kyläyhteisössä on parantunut ja he ottavat enemmän osaa kylissä tehtäviin päätöksiin. Itse odotan innolla ensimmäistä kylävierailua, sillä on eri asia kirjata tuloksia kattotuulettimen alla toimistossa raporttien pohjalta kuin nähdä hankkeen toimimista ja joskus toimimattomuuttakin käytännössä.

Viime viikolla MFC:n toimistolla pidettiin kokous, johon osallistuivat kaikkien kolmen hankekunnan kunnanjohtajat sekä Sinsibere-naisista osuuskunnan puheenjohtaja, Kossira Samake. Häntä ja minua lukuun ottamatta muut osallistujat olivat miehiä, heitä oli kunnanjohtajien lisäksi MFC:stä sekä tanskalaisesta OVE-järjestöstä. Keskustelu käytiin ranskaksi ja yksi MFCläisistä tulkkasi sen bambaraksi Kossiralle. Kokouksen lopuksi arvokkaan näköinen osuuskunnan puheenjohtaja halusi käyttää puheenvuoron, jossa hän halusi vuolassanaisesti tuoda julki kiitoksensa MFC:lle Sinsiberen saavuttamista tuloksista. Itselleni se oli ensimmäinen kosketus kylän naisiin ja siihen, että hankkeella on vaikutusta ihan oikeiden ihmisten elämänlaatuun.

Lisää alkuajan havaintoja

Edelleen on selkeästi sellainen olo, että helposti sortuu ylitulkintoihin paikallista elämää katsellessa. Kaikki havainnot ovat tietenkin subjektiivisia kokemuksia, ja välillä ne saattavat olla sinisilmäisiä ja välillä taas liiankin raadollisia. Oman harkintakyvyn käyttö tekstiä lukiessa on siis sallittua, ellei jopa suotavaa.

IHMISET
Mitään syvällistä parin viikon jäljiltä on turha kuvitella ymmärtävänsä. Kyseessä on siis yksinkertaisesti ensivaikutelma. Huumori tuntuu olevan ”se juttu”. Fantastinen tapa yrittää päästä kulttuuriin sisälle on paikallisen bamanankanin eli bamanan-kielen (myös bambara) opetteleminen. Jo muutamalla perustervehdyksellä saa aikaan suurensuurta hilpeyttä paikallisten parissa ja kohtelu esimerkiksi taksissa ja torilla on jo paikallisen tervehdyksen sanomisen jälkeen yleensä hurjan ystävällistä. Ranskallakin täällä pääkaupungissa muuten pärjää paremmin kuin itse asiassa luulin. Nyt onkin kolminkertainen kielikylpy käynnissä: kämppiksinä kaksi natiivia englanninpuhujaa ja muiden kanssa hapuilen sitten ranskaa ja hyvin alkeellista bambaraa. Ja Oona-koordinaattorin sekä hänen oikeasti kolmikielisiksi kasvavien todella suloisten lastensa kanssa suomea. Tosin sitä ei tarvitse yhtään hapuilla, se sujuu oikein mallikkaasti.

USKONTO
Malissa pääuskonto on islam (90% väestöstä). Silti nykyään suuren roolin maailmanpolitiikassa saanut fundamentalistinen tulkinta islamista taitaa olla kovin kaukainen ajatus täällä. Jokapäiväisessä elämässä uskonto näkyy ihmisten polvistumisessa rukouksiin, mutta muuten sitä on vaikea näin ulkopuolisen havaita. Henkilökohtaiset havaintoni tulevat lisäksi kuuloaistin kautta, sillä kotini lähellä on moskeija ja meditatiivisen kaunista rukouskutsua aamuyöllä kuunnellessa tunnelma on vähintäänkin mystinen. Kasvoja peittäviä huiveja ei ainakaan Bamakossa näe oikeastaan ollenkaan. Miehillä on oikeus maksimissaan neljään vaimoon, moniavioisuus on tosin ollut käytäntönä jo ennen islaminuskon tuloa Maliin. Animistisilla uskonnoilla on edelleen tärkeä merkitys malilaisessa kulttuurissa. Ehkäpä niihin tulee tilaisuus tutustua jonkun kylävierailun yhteydessä.

AIKAKÄSITYS
Aikaa on. MFC:ssä tehdään pitkää päivää kahdeksasta vähintään viiteen, mikä on ilmaston kannalta täysin sopiva aika, sillä auringon porottamisesta johtuen työmatkaa ei halua tehdä yhtään myöhemmin aamulla eikä aikaisemmin iltapäivällä. Suloisinta on istua tuulettimen alla toimistossa päivän kuumimmat hetket. Mutta työpäivän jälkeen on aikaa. Kuten kaikilla muillakin, lähinnä kuitenkin ymmärtääkseni miehillä. Useimpien naisten työpäivä kaupungissakin taitaa olla lähes ympärivuorokautinen.

Ajan uudenlaisesta hahmottamisesta kertoo se, että kotimatkalla on vähintäänkin kaksi, yleensä useampikin, pakollista pysähdystä naapureiden moikkaamiseksi. Naapurit istuskelevat kadulla ja olisi hurjan epäkohteliasta saapastella ohi kysymättä naapurin ja hänen perheensä kuulumisia. Aamuisin bambarankielisiin tervehdyksiin saattavat kuulua myös tiedustelut nukutusta yöstä ja siitä, häiritsivätkö hyttyset unta. Kaikki tämä siis osana pitkää tervehtimisrituaalia. Sovitut tapaamisajat yleensä ovat suuntaa antavia. Itse en ole tätä vielä kokenut, mutta esimerkiksi lähdöt kylävierailuille viivästyvät ilmeisesti aina jotain yhden tunnin ja parin päivän väliltä. Yllättäen lisääntyneeltä tuntuva aika tuntuu ihanan terapeuttiselta. Ainakin näin puoleksi vuodeksi on ihana karata oravanpyörästä ja nauttia vapaammasta aikakäsityksestä. Loppuelämäksi sopeutuminen olisi tietenkin hyvin eri asia. Rennompi aikakäsitys selittyy varmasti pitkälti ilmaston kautta. Tällaisessa helteessä liika hosuminen olisi suoranaista masokismia.

SOPEUTUMINEN
Jokapäiväisestä elämästä suoriutuminen on edelleen haasteellista. Ruoanlaittoon on varattava moninkertaisesti aikaa verrattuna kotoisiin eilisen päivän aterian mikrossa lämmittämisiin. Vessassa käyminenkin vaatii aikansa. Torilla shoppailu ja taksimatkat ovat oma spektaakkelinsa, koska välillä taksikuskien ensin ilmoittavat hinnat saattavat olla vaikka kolminkertaisia ja niistä sitten ruvetaan tinkimään kohti oikeampaa taksaa. Kulkuvälineiden peruskäytännöt alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi, kovin tyytyväisenä puhuttelen ”paikallisbussin” rahastajaa ja kerron toiveestani jäädä pois kulkupelistä ihan bambaraksi. Tosin sisäisesti toivon, ettei keskustelu siitä sen kummemmin urkene, sillä en tietenkään ymmärrä sanaakaan rahastajan jatkokommenteista.

Korostaisin vielä, että kaikki ei ole ollut pelkkää autuutta, vaikka sellainen kuva tekstistä saattaakin välittyä. Negatiivisia tunteita, noloja epäonnistumisia ja raastavia kulttuurierojakin on jo koettu, mutta hyvillä kokemuksilla on usein tapana häivyttää huonot mielestä suhteellisen nopeasti. Heikkona hetkenä ehdin jo kaiken negatiivisuuteni keskellä väittää siskolle puhelimitse, etten varmasti ole ”niitä Afrikka-ihmisiä”. Niitä, joiden mielestä Afrikka on vaan jotain kertakaikkisen mahtavaa ja upeaa. Seuraavat kuusi kuukautta näyttävät, joudunko jälleen kerran nielemään sanani.

Ympäristötyötä Malissa, karua ja kaunista

2008-02-13T09:26:00.000-08:00

"Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta."

Missä on Mali? Millaista on elää maailman neljänneksi köyhimmäksi luokitellussa maassa? Miten paikalliset reagoivat länsimaalaisiin pääkaupungissa ja pienissä kylissä? Mitä järkeä on lähteä Suomesta tekemään ympäristötyötä maahan, jossa joidenkin arvioiden mukaan jopa 75% aikuisista on lukutaidottomia? Kysymyksiä, joita mietiskelin lähtiessäni vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi kohti Malia helmikuisesta Suomesta. Kysymyksiä, joihin löysin loistavia vastauksia dodolaisten aikaisemmin kirjoittamista blogeista osoitteessa http://www.dodo.org/projektit/sinsibere.html.

Blogini ideointia
Tällä blogilla on kaksi päämäärää: kertoa Sinsibere-ympäristöhankkeen kuulumisia paikan päältä sekä kirjata omia kuulumisiani ja kulttuuri-ihmetyksiäni. Jokaisen blogimerkinnän alkuun pyrin kertomaan hankkeesta ja sen jälkeen jokapäiväisestä elämästäni. Nähtäväksi toki jää, toteutuuko blogin kirjoitus noin strukturoidusti myös käytännössä. Sen olen nimittäin oppinut jo muutamassa päivässä täällä, että asiat eivät aina mene prikulleen niin kuin niiden on suunniteltu menevän. Itse asiassa niin tapahtuu hyvin harvoin. Tämänkin blogin uljas lanseeraus on jo ehtinyt viivästyä usealla päivällä, koska nettiyhteydet ovat olleet poikki.

Sinsibere-hankkeesta
Kehitysyhteistyöhankkeessa työskenneltäessä yksi keskeisimmistä asioista on paikallisten olojen, kulttuurin ja toimintatapojen tunteminen. Puutteelliset tiedot niistä synnyttävät niitä surullisen kuuluisia hylättyjä koulurakennuksia ja pelloilla käyttämättöminä ruostuvia traktoreita. Sinsibere-hankkeessa paikallistuntemus näyttää olevan kohdillaan, mitä en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vielä itsestäni. Paikalliseen kulttuuriin ja Sinsibere-hankkeeseen sisään pääsemisessä minua auttaa suuresti suomalainen projektikoordinaattori Johanna Togola eli Oona, joka on työskennellyt hankkeen parissa Malissa sen alusta alkaen.

Sinsibere-kehitysyhteistyöhankkeen päämääränä on torjua aavikoitumista Malissa. Päämäärään pyritään kouluttamalla maaseutukylien naisia harjoittamaan ekologisesti kestäviä elinkeinoja. Hanke perustuu malilaisen ympäristöjärjestön sekä kylän naisten yhteiseen ideointiin. Naisten harjoittamaa perinteistä kaupallista puunhakkuuta korvataan muilla ympäristölle ja naisille itselleen suotuisammilla elinkeinomuodoilla. Hankkeeseen osallistuu tällä hetkellä ihmisiä kahdeksasta eri kylästä Malin pääkaupungin Bamakon ympäriltä. Hanketta toteuttaa vuodesta 2001 alkaen malilainen ympäristöjärjestö MFC-Nyetaa (http://www.malifolkecenter.org/). Suomessa hankkeen yhteistyöjärjestö on Dodo ry (http://dodo.org/). Hanketta rahoittaa Suomen Ulkoasiainministeriö.

HANKKEEN PAIKALLINEN TOTEUTTAJA: MFC-NYETAA
Suurin osa malilaisista kansalaisjärjestöistä syntyi demokratian myötä 1990-luvulla. Monet kansalaisjärjestöt syntyivät enemmänkin vastaamaan länsimaisten rahoittajien toiveisiin kuin tyydyttämään malilaisten tarpeita. Kansalaisjärjestöt pyörivät kokonaan palkatulla henkilökunnalla, eivät vapaaehtoisvoimin kuten monet suomalaiset kansalaisjärjestöt. Harva järjestö Malissa on erikoistunut yhteen asiaan, useat vaihtavat toimialaansa rahoittajien toivomusten mukaan. Yhtenä vuonna keskiössä ovat naisten oikeudet ja seuraavana saatetaan keskittyä koulujen rakentamiseen. MFC-Nyetaa muodostaa poikkeuksen tässä mielessä. Se on uudistuviin energiamuotoihin ja ympäristönsuojeluun erikoistunut järjestö. Rahoittajina järjestöllä on malilaisten ministeriöiden lisäksi muun muassa Danida ja Siemenpuusäätiö sekä YK:n alaiset UNEP ja UNDP.

SUOMALAINEN YHTEISTYÖJÄRJESTÖ: DODO RY.
Suomessa Sinsibere-hanketta tukee vuonna 1995 perustettu ympäristöjärjestö Dodo ry. Dodolaisista Sinsiberen parissa toimii kymmenkunta ihmistä, joista yksi on palkattu työntekijä. Sinsibere-ryhmäläisten vastuualueisiin kuuluu omarahoitusosuuden hankkiminen, hankkeesta tiedottaminen Suomessa, hankkeen yleinen valvonta sekä rahoituksen hakeminen Ulkoasiainministeriöltä. Neljä Sinsibere-aktiiveista on vieraillut Malissa hankkeen suunnittelu- ja seurantamatkoilla. Paikallistuntemusta on siis Suomenkin päässä.

Alkuajan havaintoja
Viikko on takana ja monet ensimmäisen päivän ihmetyksistä tuntuvat jo ihan normaaleilta asioilta. Malihan on juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Ja toisaalta ei ollenkaan.

ILMASTO
Malissa on kuuma. Kuumuutta ei pääse pakoon missään. Onneksi olin henkisesti varautunut täysin infernaaliseen kuumuuteen, joten olin positiivisesti yllättynyt siitä, että tämä onkin jollain tapaa kestettävissä. Tosin vielä ollaan menossa kohti kuumempaa kautta, eiliset 37 astetta on vasta kevyt alkusoitto Malin todellisille helteille. Ai niin, säistä on siis turha puhua täällä, koska ei ole kuin yksi sää. Se on aurinkoinen. Kesäkuussa alkavalla sadekaudellakin on kuulemma vain yksi sää. Ei liene vaikea arvata mikä.

TURVALLISUUS
Turvallisuuden tunne on ehkä yksi suurimmista shokeista täällä. Vaikka minulle oli kerrottu Malin pääkaupungin olevan turvallinen, en osannut mitenkään varautua tällaiseen tunteeseen. Kyynisesti luulin sellaisen olevan sula mahdottomuus nykyajan globaaleissa suurkaupungeissa. Samanlaista voisi kokea ehkä hetkellisesti Vimpelin kyläraitilla keskipäivän aikaan kesäkuussa. Mutta tämä on pääkaupunki, asukasluku on ainakin miljoona. En toki ole houkuttelemassa valkoisia naisia humaltumaan Bamakon pimeille kaduille eurotukkoja heilutellen, mutta arkinen elämä tuntuu käsittämättömän turvalliselta. Kontrasti Chileen, jossa vietin viimeiset kolme kuukautta, on mieletön. Koputan puuta ja ehkä turvallisuuden tunne myöhemmin paljastuu illuusioksi, mutta jo sen kokeminen on ollut huikaisevaa.

KÖYHYYS
Mali on köyhä maa. Pääkaupunki Bamako on kuitenkin kaupunki, jossa ihmiset elävät normaalia elämää. Kaduilla ei näe nälkäkuoleman partaalla olevia lapsia ja kurja olisi itse asiassa viimeinen sana, jolla näkemäänsä intuitiivisesti tekisi mieli kuvailla. Mielestäni Helsinki lokakuussa näyttää usein kurjemmalta. Köyhyys näyttäytyy elämän yksinkertaisuutena: on olemassa perusasiat, kuten perhe, joista nautitaan. Taloudellisia resursseja ei juurikaan suurimmalla osasta väestöä ole, mutta elämänilo on paikoin häkellyttävän räiskyvää. Ja huomaan kyllä itsekin nyt sortuvani stereotypioiden sinisilmäiseen vahvistamiseen, mutta tämä on kuitenkin vasta seitsemäs päiväni täällä. Ehkäpä luvassa on analyyttisempaa tulkintaa malilaisesta yhteiskunnasta seuraavan kuuden kuukauden aikana. Tai sitten ei.

OMA KOTI KULLAN KALLIS
MFC:n harjoittelijoiden asunto on tavallisella bamakolaisella asuinalueella. Kämppä on kuitenkin suhteellisen ylellinen paikalliseen elintasoon nähden, mikä varmasti tulee vielä tarpeeseen sitten kun kuherruskuukausi uuden kulttuurin kanssa loppuu ja tulee maashokkivaihe. Silloin ajatus juoksevasta vedestä, sähköstä, katossa pyörivästä tuulettimesta, televisiosta ja yleensä toimivasta sisävessasta lämmittää varmasti. Kliseisesti on todettava, että talo on kuin suoraan vanhoista Afrikka-elokuvista. Aidattu iso, helteinen, pölyävä, iguaaneja ja muita liskoja ja lintuja vilisevä sisäpiha, jonka terassilla voi istuskella ja katsella pimeyden äkkisyöksyä. Laskeutumisesta puhuminen olisi tapahtuman nopeuden aliarvioimista.

Kämppiksinä on kanadalainen Benoit ja brittiläinen Jack, molemmat hyviä tyyppejä. Benoit on ollut täällä kolme kuukautta ja osoittautunut kullan arvoiseksi paikalliseen kulttuuriin perehdyttäjäksi. Benoitin kautta on saanut tutustua naapuruston asukkaisiin, joka auttaa tietenkin kotiutumaan nopeammin. Naapuruston asukkaisiin kuuluvat myös pölyisellä hiekkatiellämme harhailevat lehmät ja kilit sekä naapurin kukko. Tosin niihin tutustumisessa en ole tarvinnut Benoitin apua. Turvallisuuden tunteeseen lisuketta tuo myös se, että naapurit ovat hyvin lähellä. Kun päivän päätteeksi lukitsen ulkoportin ja ulko-oven ja vienosti hikoilen sängyssäni moskiittoverkon alla täydessä yksityisyydessäni kuulen edelleen ihan selkeästi naapuritaloista kantautuvat äänet. Äidin hirssin jauhamisesta kuuluu rytmikäs pauke, lapset juoksentelevat ja itkevät. Kuten lapsilla on tapana missä tahansa päin maailmaa. Ja kukolla on vuorokausirytmi oikeasti hieman sekaisin.

BALONTA
Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta. Jalkapallo on tosiaan huikea asia, myös asiaan jokseenkin ulkokohtaisesti suhtautuvalle. Viime sunnuntaina pelattiin Afrikan Cupin finaali, jota täällä tietenkin seurattiin kaikkialla. Myös meillä katsottiin kaikki mahdolliset pelit viime viikolla. Kisakatsomo tapasi koostua vähintäänkin kämppiksistä, yleensä myös muutamasta Benoitin kaverista, jotka alkavat vähitellen käydä tutuiksi myös Jackille ja minulle, meille uusille tubabuille eli valkonaamoille. Yksi kavereista toimii Malin liigassa erotuomarina, joten varomaton kysymykseni ”kuka on Malin paras pelaaja?” johti siihen, että Adama haki kotoaan julisteen Malin joukkueesta, jonka avulla käytiin läpi lähes koko joukkueen historia tiivistettynä onneksi kuitenkin vain noin puoleen tuntiin. Tiedän siis muun muassa, että Malin joukkue on lempinimeltään ”Les Aigles” eli kotkat. Eihän sitä ikinä tiedä Trivialin oransseista, oudompiakin on kysytty.