Bamakosta kyläelämään neljäksi päiväksi osa 1

Koulutusta Bougoulan kylässä
Kehitysyhteistyö on haastava laji. Jos joku on asiasta eri mieltä, vasta-argumentteja otetaan kiitollisena vastaan. Suurin osa kehitysyhteistyön toimijoista on varmasti hyvällä asialla, mutta käytännössä toteutus on lähes poikkeuksetta kovin haasteellista. Kehitysyhteistyön haastavuus on loogista ajatellen jo pelkästään sen lähtökohtaa. Eli jo pelkkä tarve kehitysyhteistyölle kertoo siitä, että maailmassa on jotain pahasti pielessä. Ideaalimaailmassa ei tarvittaisi kehitysyhteistyötä ollenkaan, vaan maailma olisi riittävän reilu kaikille.

Nykyisin kehitysyhteistyössä käytetään yleensä osallistavia lähestymistapoja, eli paikalliset ihmiset pyritään saamaan mukaan suunnittelemaan, toteuttamaan ja arvioimaan hanketta. PRA (Participatory Reflection and Action) on paljon käytetty termi, jonka lähtökohtana on nimenomaan paikallisten ihmisten osallistaminen. Viime torstaina lähdimme pitämään neljän päivän koulutuksen PRA-lähtöisesti Bougoulan kylään SUDEP/OVE –hankkeen tiimoilta.

SUDEP/OVE on tanskalaisrahoitteinen juuri käynnistymässä oleva hanke MFC:ssä. Sen voidaan ajatella olevan Sinsibere-hankkeen sisarhanke, sillä myös siinä päämääränä on aavikoitumisen hidastaminen kaupallisen puunhakkuun vähentämisellä. Synergiaetujen saavuttamiseksi se toimii tiiviissä yhteistyössä Sinsiberen kanssa ja sen hankealue on kuusi Sinsibere-kylää. Sinsiberen toimiessa nykyään suhteellisen konkreettisten asioiden parissa SUDEP/OVE keskittyy enemmän yksilötasolla kyläläisten kapasiteetin vahvistamiseen sekä poliittisella tasolla ympäristöasioiden lobbaamiseen.

Koulutukseen saapuneista kyläläisten keskuudesta valituista animaattoreista suurin osa näytti olevan asiasta innostuneita. Tietenkin joukkoon mahtui myös muutama animaattori, joka ei tuntunut olevan kovin tosissaan koulutuksen suhteen. Itse mietin kyläläisten motivaatiota koulutuksiin. Juuri Bougoulan kylä on nimittäin kehitysyhteistyön kultamaita johtuen ainakin sen hyvästä sijainnista sekä aktiivisesta ja kehitysyhteistyömyönteisestä kunnanjohtajasta. Pienessä kylässä toimiikin jo useita eri järjestöjä. Sitä enemmän hämmästelen vielä näin jälkikäteen sitä, kuinka paljon naisia saapui paikalle viime postauksessa kertomaani osuuskunnan toiminnasta tiedottavaan kokoukseen. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä on ensisijaisesti pelkästään naisille suunnattu hanke.

SUDEP/OVE-koulutus kyläläisten kapasiteetin vahvistamiseksi oli mielestäni järkevän ja hyödyllisen tuntuinen. Yleensä on järkevämpää vahvistaa paikallisten kapasiteettia ja saada heidät itsensä löytämään ja ratkaisemaan omia ongelmiaan kuin pelkästään tuoda jotain valmista kylään. Ja toisaalta kovin luonnollista on myös se, että paikallisten näkökulmasta esimerkiksi nopeassa aikataulussa toteutettava rakennushanke voi tuntua hyödyllisemmältä kuin kapasiteetin vahvistus, jonka konkreettisia tuloksia on vaikeampi näyttää. Keskustelin joidenkin animaattoreiden kanssa, jotka vakuuttivat pitävänsä koulutusta mielekkäänä ja hyödyllisenä. Hieman kyynisenä tosin mietiskelin, että sanottiinkohan minulle niin pitkälti siksi, että olin hankejärjestön edustaja.

Vuonna 1999-2000 tehtiin kaikissa kolmessa Sinsibere-kunnassa (Bougoula, Dialakoroba ja Sanankoroba) PCAE eli paikallinen ympäristösuunnitelma. Ne tehtiin tiiviissä yhteistyössä kyläläisten ja paikallishallinnon kanssa. Niistä nousi esille erityisesti polttopuiden kaupallisen hakkuun aiheuttamat ympäristöhaitat. Sinsibere kehitettiinkin vastaamaan tähän ongelmaan. Nyt SUDEP/OVE-hankkeen alkaessa palattiin taas PCAE-suunnitelmiin ja lähdettiin analysoimaan, miten ne ovat toteutuneet. Bougoulan kunnassa viime viikolla pidetyn koulutuksen sisällöstä kerron lisää seuraavassa postauksessa.

Pieniä havaintoja kyläelämästä
Koordinaattori-Oonan sanoin: ero Suomen ja Bamakon välillä on monin tavoin pienempi kuin ero Bamakon ja kylien välillä. Bougoula sijaitsee vain 40 kilometrin päässä pääkaupungista, mutta henkinen etäisyys on ihan eri luokkaa.

KYLÄPÄÄLLIKKÖ
Kylää johtaa kylien miehistä koostuva ”viisasten neuvosto”. Tärkeänä neuvoa antavana elimenä toimii lisäksi "vanhojen neuvosto", joka koostuu kylän vanhimmista miehistä. Kyläpäällikkönä on Bougoulan kylässä aina vanhin Kulubali-sukunimeä kantava mies. Kuvassa kylän vanhojen neuvosto, nykyinen päällikkö löytyy kuvan oikeasta reunasta. Malin 1990-luvulla alkanut hallinnon hajauttaminen toi hallintoon myös kunnallistason eli kunnanjohtajan jokaiseen kuntaan. Käytännössä viisasten neuvostoilla on edelleen roolinsa päätösten tekemisessä. Kokouspaikkana on kulloisenkin päällikön kodin viereen rakennettava pyöreä rakennus, jossa eläinten kuivattujen nahkojen päällä istuskellessa on lokoisaa keskustella tehtävistä päätöksistä.

IHMISET
Ihmiset olivat todella ystävällisiä. Tietenkin he näkevät minut kehitysyhteistyöjärjestön työntekijänä, mikä varmasti vaikuttaa myös suhtautumiseen. Mutta oli taustalla mitkä tahansa motiivit, oli vastaanotto kovin lämmin. Jälleen täytyy korostaa, että paikallisen bambarankielen muutamankin ilmaisun osaaminen on todella hyödyllistä. Paikalliset naiset halusivat havainnollistaa työnsä raskautta laittamalla minutkin kokeilemaan hirssin jauhamista käsipelillä. Raskasta on, täytyy myöntää. Lapset ovat tietenkin aina eniten ihmeissään ja ihastuksissaan yllättävistä vieraista. Ja toisaalta osa lapsista myös peloissaan, muutama heistä ainakin parahti kirkkaaseen itkuun valkoisen naamani ilmestyessä liian lähelle.

KOULUTUKSISSA RENNOSTI
Ihan ensimmäisen koulutuksen alkuun tehtiin yhdessä säännöt. Niihin lukeutuivat muun muassa se, ettei kokouksiin saa tulla ja mennä miten haluaa eikä niissä saa nukkua. Jälkimmäistä sääntöä noudatettiin lähes pilkulleen ensimmäisen päivän ajan, mutta sen jälkeen siitä kyllä lipsuttiin ja räikeästi. Ennen Maliin tuloa olin kuullut hupaisia esimerkkejä afrikkalaisten kanssa pidetyistä kokouksista, joita tahdittavat kuorsauksen sävelet. Kuorsausta en Bougoulassa kuullut, mutta monta sulkeutunutta silmäparia kyllä näin.

KURJUUS
Ei sen voi antaa olla koskettamatta, vaikka yrittäisikin. Suurimman osan ajasta asiaan pystyi suhtautumaan aika hyvin, mutta hetkittäin tuli todella paha olo. Yhtäältä melkein fyysinen pahoinvointi kaikesta kurjuudesta ja itsestä epähygieenisiltä tuntuvista oloista ja toisaalta todella paha olo maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä yhdistettyinä koko vierailun kestäneeseen vatsavaivaan olo oli paikoin hieman heikohko. Mutta mikäs minulla ollessa, itse pääsin Bamakoon hoitamaan vatsaani kuntoon kyläläisten jäädessä vilkuttamaan valkoiselle maastoautolle. Luonnollisesti näin ja koin kylässä myös paljon positiivisia asioita, eivätkä kyläläiset tietenkään näe elämäänsä pelkkänä kurjuutena. Mutta silti siellä samassa ideaalimaailmassa, jossa kehitysyhteistyötä ei tarvittaisi, olisi tietenkin kaikilla ihmisillä mahdollisuus muun muassa terveydenhuoltoon ja monipuoliseen ruokavalioon.

Osuuskuntaa perustamassa

HANKKEEN KEHITYKSESTÄ
Sinsiberen käynnistyessä vuonna 2001 hankkeen pääpaino oli aavikoitumisen torjumisessa. Tähän ollaan pyritty ympäristökoulutuksella ja vahvistamalla kylien naisten vaihtoehtoisia ansaintakeinoja kaupallisen puunhakkuun korvaamiseksi. Hankkeessa toteutettavia kestävän kehityksen mukaisia ansaintakeinoja ovat muun muassa saippuan ja muiden karitepähkinöistä valmistettavien tuotteiden valmistus ja puutarhanhoito. Näitä ansaintakeinoja harjoitetaan kylissä ja puunhakkuuta on pystytty korvaamaan niillä. Mikäli ansaintakeinot eivät tuota riittävästi, joutuvat naiset kuitenkin edelleen turvautumaan puunhakkuuseen lisäansioiden saamiseksi.

Vuonna 2007 alkaneessa hankkeen uudessa vaiheessa keskeistä onkin vahvistaa vaihtoehtoisia ansaintakeinoja paikallisten tuotteiden laadun parantamisella ja markkinoinnilla sekä voimaannuttaa naisia keskeisiksi toimijoiksi kylissä. Tätä varten on Sinsibereen osallistuvien naisten kanssa päätetty perustaa osuuskunta. Sille on rakennettu osuuskuntakeskus ja valittu 13:sta jäsenestä koostuva hallitus. Osuuskuntakeskusta tullaan käyttämään varastona, koulutuspaikkana ja tontille tullaan sijoittamaan monitoimikeskus, josta löytyy muun muassa mylly kyläläisten käyttöön. Osuuskuntakeskuksen on tarkoitus ruveta pyörimään kyläläisten voimin ilman ulkopuolista apua 5-6 vuoden kuluessa.

OSUUSKUNTATIEDOTUSTA BOUGOULASSA
Kaikki suuri alkaa kuitenkin pienestä. Ennen kuin voidaan ruveta puhumaan osuuskunnan pyörittämisestä on kerrottava kyläläisille, mikä osuuskunta on. Bougoulan kylässä järjestettiin kokous, jonka tarkoituksena oli tiedottaa kokoukseen saapuneille naisille osuuskunnasta ja sen käytännön asioista. MFC:stä paikalla oli Ami kokouksen vetäjänä ja SUDEP-hankkeen koordinaattori Marico kirjurina.

Olimme myöhässä muutamia tunteja. Naiset olivatkin kaikki jo kokoontuneet kylän kokouspaikalle eli ison puun alle odottamaan meitä. Paikalla oli nelisenkymmentä naista ja perheen pienimmät lapset puuhailivat ympärillä. Isommat lapset olivat vielä koulussa. Meidät MFC-läiset istutettiin naisia vastapäätä oikeisiin tuoleihin. Kylän naisilla oli puolestaan mukana omia pikkuisia jakkaroitaan, joilla he istuivat, osa istuskeli myös puun runkoon nojaten.

Kokous alkoi perinteisin tervehdyksin ja kuulumisten kyselyillä. Ami oli selvästikin tuttu toimija naisille. Osuuskuntaan liittyminen maksaa 1000 CFA (alle 2 euroa) ja lisäksi on maksettava 1500 CFA:n arvoinen talletus osuuskunnan yhteiskassaan. Taloudellista hyötyä naiset saavat siitä, että osuuskunnan kautta he saavat paremman hinnan myymistään tuotteista. Taloudellisen hyödyn lisäksi osuuskuntaan liittyneille naisille järjestetään koulutuksia. Osuuskuntatoiminnan kautta he saavat valtaa päättää omista asioistaan ja sitä kautta itsevarmuutta osallistua myös kylässä tehtävien päätösten tekemiseen.

Osuuskunnan pystyttäminen on haasteellista. Paikalla olleet naiset kyselivät kiinnostuneina osuuskunnasta, mutta osa vaikutti hieman huolestuneelta liittymismaksujen maksamisesta. Yksi kysymys oli, voidaanko kyseinen yhteensä neljän euron suuruinen maksu maksaa erissä. Osuuskunnan pyörimiseksi ilman Sinsibere-hankkeen työntekijöiden tukea on tehtävä paljon työtä, ennen kaikkea järjestettävä paljon koulutusta osuuskuntatoiminnasta. Ami korosti puheenvuoroissaan osuuskunnan olevan kylien naisten omissa käsissä ja Sinsiberen henkilökunnan olevan vain sitä tukemassa eikä pyörittämässä. Alkuvaikeuksien voittamiseksi jokaisen naisen panos on tärkeä.

Malilaisessa keittiössä
Sunnuntaina koitti pitkään odotettu päivä: kokkausta naapurin Kadin kanssa. Kadin perheineen voi periaatteessa ajatella asuvan meidän takapihallamme. Tonttimme rajoittuu oman huoneeni seinään, jonka takana alkaa ihan uusi maailma. Muurien ympäröimä piha-alue on täynnä elämää ja sieltä löytyy ainakin seitsemän perheen kodit. Samassa pihapiirissä pestään pyykkiä, hoidetaan lapsia, tehdään ruokaa, letitetään hiuksia, korjataan mopoa ja jahdataan kanoja. Aikaisemmin kerroin, kuinka naapurit ovat lähellä. Nyt näin, kuinka todella käytännössä useampi perhe asuu melkein ihan ikkunani alla. Ja hauskaa ajatella, että osa kuulemistani elämän äänistä kuuluu kulmakioskia pyörittävälle Kadille lapsineen, mitä en ollut aikaisemmin hahmottanut.

Kadi oli antanut listan ruokaan tarvittavista raaka-aineista. Vihannesten hankkiminen sokkeloiselta torilta sujuu jo vanhasta tottumuksesta, lihan ostaminen oli puolestaan uusi elämys. Valinnanvaraa ei juuri ollut, sillä tulin myöhässä paikalle ja onnistuin saamaan viimeisen lihanpalasen, joka kauppiaalla oli jäljellä. Se tuntui tosin olevan kovasti ainakin paikalla olleiden kärpästen suosiossa. Ruoka oli riisiä vihannes- ja lihakastikkeella senegalilaisittain. Kastikkeeseen kuului lihan lisäksi porkkanaa, kaalia, perunaa, sipulia, valkosipulia, pippuria, chilipippuria ja muita mausteita. Jo valmiiksi maagiset kokkaustaitoni ovatkin nousemassa täällä ihan uudelle tasolle.

Raaka-aineiden hankkimisen lisäksi ennen varsinaista ruoanlaittoa oli hankittava hiilet. Malissahan 90% energiasta tuotetaan polttopuilla ja puuhiilellä. Meidän luksusasunnossamme on kaasuhella, jolla ruoanlaitto on huomattavasti nopeampaa. Hiilet haettiin viereisestä pihapiiristä, jossa jälleen avautui uusi maailma. Ihmeellistä, kuinka kivimuurissa olevasta pienestä aukosta sisään astuessa ei astukaan tyhjyyteen vaan keskelle usean perheen arkisia askareita.

Kysyin Kadilta, monelleko hengelle hän yleensä sunnuntaisin kokkaa. Vastaus oli, että hän kokkaa ”tarpeeksi”. Eli ensinnäkin oman perheen jäsenille, mutta lisäksi usein ruokaa tarjotaan myös yllättäen kylään tupsahtaville tai naapureille. Ruoka nautittiin isosta kulhosta käsin. Käsillä syöminen on oma taitolajinsa. Onneksi pääsin aloittamaan tarpeeksi hyvin paakkuuntuvalla riisilajikkeella, joten onnistuin saamaan suurimman osan ruoasta suuhun asti. Mestarikokin tiukassa opastuksessa valmistettu ruoka oli taivaallisen hyvää, tosin tuntien odotuskin varmasti vaikutti ruoan maistuvuuteen.

Yhteensä pihapiirissä kokkailemiseen meni melkein kolmisen tuntia, vaikka aika hurahtikin kuin siivillä. Siitä pitivät huolen jaloissa pyörivät lapset, joille viihdykettä tuotti esimerkiksi vaaleiden hiuksieni silittäminen ja bambarankielellä sanomieni sanojen matkiminen. Sukupuolten roolit täyttyivät perinteisen kaavan mukaisesti: naisten kokkaillessa kämppikset kutsuttiin pian katsomaan perheen isän kanssa Antonio Banderaksen tähdittämän Desperadon. Kun elokuva loppui, miehet siirtyivät seuraamaan perheen sotrama-pikkubussin ja moottoripyörän korjaamista kunnes ruoka oli valmista.

Aurinkoenergiaa kyliin

Lorin ja aurinkoenergia

Toiselle kylävierailulle lähdettiin Sinsiberen hanketyöntekijän Amin, sekä viime vierailulla mukana olleen Sekoun kanssa. Mukaan haimme kanadalaisen Lorinin, joka oli tullut Maliin eväänään isoisältään oppimansa yksinkertainen tapa aurinkoenergian hyödyntämiseen. Valmistustavan ideologiaan kuuluu, että siinä käytetään hyvin yksinkertaisia ja paikallisia rakennusaineita. Perusideana on aurinkoenergian heijastaminen peilien avulla haluttuun kohteeseen, jolloin sen teho moninkertaistuu suhteessa peilien lukumäärään. Maliin Lorin oli tullut siksi, että hän oli tavannut jonkun bamakolaisen, jolla oli kontakteja ympäristöasioiden parissa toimiviin ihmisiin. Näihin kontakteihin kuuluu myös MFC:n johtaja Ibrahim Togola. Tämän ansiosta Lorin oli nyt kanssamme matkalla Sinsibere-kyliin.

Kehitysyhteistyötä on hyvä suunnitella pitkään ja hartaasti. Välillä taas yksinkertainen ja toimiva idea saattaa olla riittävä lähtökohta menestyksekkäälle toiminnalle. Etenkin jos sen taakse saa riittävästi kokemusta ja paikallistuntemusta, joita MFC:stä Lorininkin käyttöön riittää. Lorin kertoi muuten tulleensa Maliin Ranskan Marseillesta asti autokyydillä, matka oli kestänyt pysähdyksineen sellaiset kolme viikkoa. Kotiin Kanadaan ei kuulemma ole kiirettä, koulutusta aurinkoenergian käytössä hän on valmis antamaan Malissa niin kauan kuin paikallisilla innostusta riittää. Mielenkiintoinen sekoitus humanistista maailmanparannusta ja teknologiauskoa. Lisää Lorinin hankkeesta hänen blogissaan: http://solarfireproject.blogspot.com

Ajatuksena on järjestää työpajoja, joissa Lorin opettaa paikallisia rakentamaan vastaavalla tekniikalla aurinkoenergialla toimivia laitteita. Aikaisemmin hän on vetänyt vastaavanlaisia työpajoja Meksikossa sekä Kuubassa. Jälkimmäisessä se oli ollut huomattavasti haasteellisempaa, vastaanotto oli ollut paljon epäilevämpi eikä lupia toimintaan oltu kovin hanakasti myönnetty. Meksikossa toiminta oli lähtenyt paremmin käyntiin ja siellä

aurinkoenergialla työstettyjä kaakaopapuja myydään nykyään Kanadaan Reilun Kaupan kautta. Työpajat ovat Lorinin mielestä periaatteessa kaikille kiinnostuneille avoimia. Yhden laitteen hinnaksi hän arvioi noin 170 000 CFA eli suunnilleen 250 euroa. Sinsiberessä niitä voitaisiin käyttää esimerkiksi karitepähkinöiden kuivaamiseen.

Kävimme näyttämässä Lorinille Sinsiberen uuden osuuskuntarakennuksen, jonka tontilla olisi runsaasti tilaa asentaa aurinkoenergialla toimivia laitteita. Lisäksi kävimme kunnanjohtajan juttusilla, joka piti ajatusta hyvänä. Bougoulan kylään saavuttaessa minun piti hieraista silmiäni pari kertaa, sillä viime kerralla aika uneliaalta vaikuttavan kylän paikalla oli nyt ihmisiä pilvin pimein ja radiot soittivat uusimpia Malin hittejä. Ami valaisi minua kertomalla, että keskiviikkona on markkinapäivä Bougoulassa. Siitä johtuen kaikki kynnelle kykenevät lähikylien ihmiset saapuvat sinne myymään ja ostamaan. Tällä kertaa loput edellisen vierailun kuoppaisista teistä jäivät siis ajelematta ja silti onnistuimme bongaamaan sekä Bironissa tapaamiamme naisia että Tafelèn puutarhan johtajanaisen.

Vauvoja ja edelleen mangoja
Viime postauksessa viittasin siihen, kuinka internetin ja muiden yhteyksien kehittyminen on samankaltaistanut kokemuspiiriämme ympäri maailmaa. Toinen hurja juttu asiaan liittyen on se, että vaikka on kaukana ja erilaisessa kulttuurissa, on kuitenkin lähellä. Tämän blogin välityksellä kommunikoin tutuille (ja toivottavasti tuntemattomillekin) kuulumisia viikottain. Toimistolla nyt nettiyhteyksien pelatessa luen sähköpostia melkein joka arkipäivä. Vaikka on Bamakossa, on siis edelleen läsnä myös suomalaisessa elämässään.

Vielä viisitoista vuotta sitten tämä olisi ollut ihan erilainen kokemus. Kirjeiden kirjoittelu silloin tällöin, niistäkin osa olisi varmasti eksynyt matkan varrelle. Mielenkiintoista on ajatella, olisiko kokemus ollut jollain tapaa autenttisempi. Nyt on vaikea ihan oikeasti irrottautua omastaan ja sujahtaa malilaiseen elämään, koska kuitenkin on niin selkeästi kiinni virtuaalisesti länsimaailmassaan. On Malissa, mutta samanaikaisesti tuntuu, että osittain Suomessa.

Tämän viikon pieniä suuria hetkiä ovat olleet kylävierailun lisäksi naapurin kolme ja puoli kuukautta vanhan vauvan sylissä pitäminen sekä edelleen ne mangot. Pahoittelen, mutta mangojen ihanuudelle ei voi olla immuuni! Tämän viikon harmituksia puolestaan kyvyttömyys ymmärtää kaikkea paikallisesta ranskasta sekä naisten asema. Jälkimmäinen tosin lukeutuu kestosuosikkeihini täällä harmituksen ja vihastuksen aiheuttajana.