Hyötyjä ja "hyötymistä"

Viimeisen kylävierailun aikana käymäni keskustelut tihkuivat mannaa Sinsiberelle. Vietin yhteensä neljä päivää kahdessa eri hankekylässä, joista molemmat tuntuivat olevan tyytyväisiä hankkeen kautta saatuihin tuloksiin. Banco couran kylässä puuta ei hakata ollenkaan, vaan ansiot hankitaan muutoin. Banco coura on yksi niistä hankekylistä, jossa puuta ei hakattu kaupalliseen tarkoitukseen hankkeen alkaessakaan. Hankkeeseen haluttiin ottaa mukaan myös sellaisia kyliä, ettei ainoastaan puita hakkaavia kyliä tukemalla välittyisi puunhakkuuseen kannustava kuva hankkeesta. Tällöin olisi ollut olemassa riski, että puita hakkaamattomat kylät olisivat aloittaneet puunhakkuun päästäkseen mukaan hankkeeseen.

Banco couran naiset kertoivat Sinsiberen tukemasta puutarhanviljelystä, saippuan valmistuksesta sekä pienliiketoiminnasta. Mieleeni jäi Alima Coulubaly (kuvassa), joka esitteli ylpeänä saviruukkujaan, joiden valmistamiseen hän oli saanut täydennyskoulutusta hankkeen kautta. Molemmissa kylissä korostui hankkeen alkuaikoina aloitetun mikroluottotoiminnan tärkeys. Pienten lainojen avulla naiset olivat muun muassa ostaneet tarvikkeita saippuan valmistamiseen sekä käynnistäneet muunlaista pienliiketoimintaa. Alapuolella kuvassa Fatmata Doumbia Sienen kylässä myymässä aamupalaa.

Myös Sienen kylässä hanketta näytettiin arvostettavan. Siellä kaupallinen puunhakkuu on hankkeen myötä vähentynyt, mutta sitä ei ole voitu kokonaan lopettaa. Syy tähän on lähinnä vesiongelma puutarhassa. Haastattelemieni ihmisten mukaan mikäli kasteluveden saaminen olisi turvattu puutarhassa, voisivat he lopettaa kaupallisen puunhakkuun. Tällainen tulos ollaan hankkeen kautta saatu aikaan Tafelen kylässä, jossa puutarhaviljely on korvannut ennen hanketta puunhakkuusta saadut tuotot.

Sienen kylän vesiongelma on ollut jo monta vuotta esillä ja sen ratkaisemiseksi on kehitelty pitkällekin suunniteltuja ideoita. Käytännössä seinä nousi kuitenkin vastaan siinä vaiheessa, kun kyläläisiltä odotettiin taloudellista panostusta ongelman ratkaisuun. Kehitysyhteistyössä järkevää ei useinkaan ole vain lahjoittaa asioita ilman että asianomaiset itse osallistuisivat hankkeen toteuttamiseen joko rahallisesti tai muutoin. Motivaatio ilmaiseksi tulleiden asioiden pyörittämiseksi on usein heikompi kuin sellaisten, joita varten on vaadittu omaa panostusta.

Molemmissa kylissä hanketta kehuttiin erityislaatuiseksi, koska se keskittyy naisten elämänlaadun parantamiseen ja antaa naisille itselleen päätäntävaltaa asioihin. Banco couran kylässä haastattelemani nainen kertoi, että hänen mielestään Sinsibere ”parantaa naisten sairaudet”. Tulkkini katsoi asiakseen vielä tähdentää, että kyseessä oli kuvainnollinen, ei konkreettinen, ilmaisu. Sain siis kuulla pääosin positiivista palautetta hankkeesta. Ainut kritiikki oli se, että lisääkin pitäisi tehdä. Ja tuo kyseinen kritiikki tai toive -riippuu miltä kantilta asiaa katsoo- toistui lähes jokaisessa puheenvuorossa.

Minulta pyydettiin traktoria, kastelujärjestelmän pystyttämistä, rahaa, päänsärkytabletteja, kyytiä kaupunkiin, avioliittoa, valokuvia ja lahjoja. Edustan hanketta, joten hankkeeseen liittyvät toiveet ovat jokseenkin ymmärrettäviä. Toisaalta edustan myös rikasta länsimaalaista, mikä kyläläisten mielestä ehkä oikeuttaa muut pyynnöt. Ja toisaalta kyseessä taitaa olla pitkälti myös mentaliteettien välinen ero.

Takaisin yksilöllisyys-yhteisö –keskusteluun. Suomen nyky-yhteiskunnassa on tapana, että kukin yksilö hoitaa omat asiansa. Mikäli ylitsepääsemättömiä ongelmia tulee, valtio rientää apuun. Täällä lähtökohtaisesti yhteisö pitää huolen yksilöistä. Jos jollain yhteisön jäsenellä on jotain, jaetaan se usein muiden kanssa. Tämä näkyy selkeästi Malissa esimerkiksi ruoan suhteen, muut ihmiset kutsutaan aina syömään mukaan. Jakaminen näkyy myös siten, että usein perheiden taloudellisesti parhaiten menestyneiden oletetaan käytännössä elättävän myös muuta sukua. Tämä saattaa ymmärrettävästi koetella paljon työtä menestyksensä eteen tehneen henkilön sukurakkautta. Herttaisen näppärä kultainen keskitie olisi taas poikaa tässäkin asiassa, toisista ja itsestään huolehtimista sopivassa suhteessa, kiitos!

Rankinta kylävierailussa oli eriarvoisuuden konkreettinen huomaaminen. Hetket, jolloin mietin, että itselleni ei tuntuisi missään maksaa vaikka muutamankin naisen Sinsiberen osuuskunnan osallistumismaksu (reilu 4 euroa), joka voisi avata heille oven uuteen elämään. Useat naiset ovat pyytäneet lisäaikaa pystyäkseen maksamaan osallistumismaksun. Ja kuitenkin järkeni sanoo, että rahan suoraan antamiseen kyläläisille ei voi ryhtyä useastakaan syystä. Se saattaa monesti vain passivoida vastaanottajaa, luoda kateutta kyläyhteisön sisälle ja saada aikaan kovat paineet jokaiselle seuraavalle länsimaalaiselle, joka kylään tulee vierailulle.

Aikamoista itsensä kylmettämistä sekä myös pitkää pinnaa vaatii pyyntöihin suhtautuminen kärsivällisesti kuunnellen ja sen jälkeen niiden kuittaaminen huumorintajulla. Useimmissa tilanteissa olisi loukkaavaa sanoa jyrkkä ei, oli pyyntö miten suhteeton tahansa. Parempi tapa on yleensä yrittää kääriä kieltävä vastaus huumorin suojaan. Ja toki välillä on vastassa myös ikävämpiä tilanteita, jolloin on vain heitettävä kulttuurisensitiivisyydet romukoppaan ja sanottava napakka ei. Alkuaikoina Malissa asioiden minulta pyytäminen tuntui nololta ja loukkaavaltakin, nykyään suhtaudun asiaan jo vähän rennommalla otteella.

Kuvaavaa on ehkä suhtautumiseni muuttuminen naapurin Kadin pyyntöihin järjestää hänelle töitä. Aluksi koin asian loukkaavaksi, ajattelin surullisena hänen haluavan vain hyötyä länsimaisesta kaveristaan. Nyt ajattelen, että koko ”hyötymisen” käsite on ihan erilainen täällä. Uskon, että hän pyytää samaa asiaa myös muilta kavereiltaan. Vaikkakin ehkä useammin minulta, koska meidän länsimaalaisten kuvitellaan usein pystyvän ihan ihmeellisiin suorituksiin, esimerkiksi ostamaan tuosta vaan muutaman auton toiselle naapurillemme. Ne pyynnöt tosin loppuivat, kun kerran kärsivällisesti istuin alas selittämään juurta jaksain kyseiselle naapurille taloudellista tilannettani suhteutettuna autojen hintoihin Suomessa ja vapaaehtoistyön käsitteeseen.

Paluu Bamakoon

Another day in paradise

Joku pyysi minua kertomaan ihan tavallisesta arkipäivästä täällä. Olisi kai hienoa sanoa, että eihän täällä mitään tavallisia arkipäiviä olekaan, jokainen päivä kun on uusi seikkailu. Usein se siltä tuntuukin, mutta kai sentään jonkinlaista rutiiniakin on jo löytynyt ainakin työnteon kautta. Viikonloput ovat sitten ihan oma lukunsa.

Arkisin herätys on noin vartin yli seitsemän. Ensimmäinen aamutoimi on vähintäänkin kekseliäästi viriteltyjen moskiittoverkkojen (kuvassa) purkaminen ja patjojen siirtäminen sisätiloihin. Nukumme kämppiksen kanssa ulkona terassilla, sillä sisätilojen lämpöasteet pysyttelevät hellällä kädellä lämmitetyn saunan tasolla myös öisin. Jokailtainen puuha on siis patjojen ja moskiittoverkkojen virittely ja aamuisin niiden purkaminen.

Töihin suuntaamme ennen kahdeksaa. Aamupala napataan yleensä kotikulmilta, jossa pari naista paistaa aamuisin frufru-pallosia (kuvassa), joiden suomalaisista vastineista lähimmäksi osuisivat ehkä vappumunkit. Kyseessä on siis uppopaistetut hirssiherkut. Ei ehkä terveellisimmistä päästä aamupaloja, mutta helppoa, edullista ja paikallista pienyrittäjyyttä tukevaa. Kahdelle ihmiselle sellainen 200 frangin (1 euro= 655 frangia) annos on vallan riittävä. Usein ostan myös juotavan jugurtin lähikioskista, sillä ainakin kuvittelen saavani myös jotain elimistölle ystävällisempää ravintoa aamuihini.

Frufrut mukana lähdemme kävelemään isoa asfalttitietä pitkin epätoivoisena yrityksenämme bongata sellainen sotrama-minibussi, johon meidätkin saisi mahdutettua. Juuri ennen kahdeksaa bussit ovat lähes poikkeuksetta jo kapasiteettinsa ylittäneet, joten yleensä joudumme turvautumaan taksiin. Tänään viereemme sattui pysähtymään taksi, jossa oli asiakkaana yksi nainen kolmen lapsensa kanssa. Se, että taksi oli jo tavallaan varattu, ei tietenkään aiheuttanut ongelmia yhdellekään osapuolelle. Lapset vain aseteltiin sopiviin rakoihin autossa, meidät pakattiin mukaan ja matka jatkui.

Toimisto sijaitsee parin kilometrin päässä kotoa, joten taksilla perillä on yhdessä hujauksessa. Hinta on vajaa euro. Työpäivän katkaisee lounastauko, jolloin itse suuntaan läheiseen senegalilaiseen ravintolaan. Kaikki lounasvaihtoehdot koostuvat isosta lautasellisesta riisiä ja erilaista kastiketta ja ne maksavat vajaan euron. Omistaja on Senegalista kotoisin oleva rouva ja tarjoilijoina toimivat ymmärtääkseni hänen kolme tytärtään, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Työpäivä loppuu periaatteessa viideltä, usein suuri osa MFC:n ihmisistä jää vielä silloin töihin. Töistä lähtiessä saatan usein ostaa katumyyjiltä mangoja, kookospähkinän palasia tai pähkinöitä. Kotimatka sujuu sotramalla, jotka ovat yleensä täynnä, ja jokaisen ihmisen mahduttaminen on aina uusi haasteensa. Vieraiden ihmisten läheisyyttä on siis turha arastella.

Sotramasta hyppäämme pois ”apteekilla”, josta on vain kahden korttelin matka kotiovelle. Matkanteko saattaa kuitenkin kestää viidestä minuutista joskus tuntiin, riippuen siitä, kuinka kauan ehdimme naapureiden kanssa rupatella. Ensimmäisenä etappina on joskus lähikauppa, jota pyörittävät kaksi ikäistäni nuorta miestä. Sieltä voi ostaa hemmottelun tarpeen iskiessä länsimaisia elintarvikkeita, kuten täysmehua ja suklaakeksejä. Seuraavaksi vuorossa on Norsunluurannikon levottomuuksien takia Maliin palannut Belko, joka poistuu kuistiltaan käytännössä ainoastaan rukoilemaan. Muuten hänellä on aina aikaa jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.

Kotona on luvassa hetki rentoutumista, lueskelua tai muuta sellaista, kunnes onkin jo aika lähteä iltaruoan hakuun. Ensimmäiset kuukaudet kokkasimme kotona, koska emme hoksanneet, kuinka käsittämättömän helppoa ruoan löytäminen on mistä tahansa lähikadulta. Ehkä pelkäsimme myös vatsojemme kestävyyttä. Nykyään tapana on kuitenkin syödä ulkona niin usein kuin mahdollista. Mielenkiintoista, kuinka elämä muutenkin on helpottunut viime aikoina, kun on ruvennut huomioimaan enemmän ympärillään olevia asioita ja palveluita. Ymmärtämään edes hivenen, miten asiat täällä toimivat.

Oma perusmenuni iltaisin on ranskalaisia, spagettia ja papuja. Niitä valmistavat naiset ympäri Bamakon katuja ja niitä tilaan yleensä 100 frangilla per lajike. Ulkosalla olevat kuppilat koostuvat kahdesta pöydästä, yksi tarjoiluun ja toinen syömiseen sekä kahdesta penkistä, jossa asiakkaat istuvat. Hygienia näissä ravinteleissa ei varmastikaan läpäisisi monia eurooppalaisia testejä, mutta kiitettävän usein niistä nykyään selviää myös ilman vatsavaivoja.

Illallisen jälkeen kotimatkalla on mahdollista pysähtyä teelle uusien ihmisten kanssa, monesti kutsuja on tarjolla. Lieko eurooppalaista arastelua, mutta usein vieraiden kutsuihin vastaamme tervehtimällä kohteliaasti takaisin jatkaen kuitenkin matkaamme kohti kulmakioskia. Siellä keskusteluiden lisäksi varsinainen vetonaula on playstation, josta löytyy ainoastaan jalkapallopeli. Se ei ainakaan vielä ole saanut minua innosta soikeaksi. Toisin on naapuruston pienten ja isompienkin poikien sekä kämppikseni laita. Itse istun mieluummin iltaa kioskin edessä hämärän hartaassa tunnelmassa malilaista teetä siemaillen ja bambaran/ranskankielistä keskustelua seuraillen.

Kuva kotikadulta aamun rauhallisina tunteina kuvattuna, oikeassa reunassa Kadi Loisir eli kulmakioski.

p.s. Otsikko tulee siitä, että olen kuullut kyseisen Phil Collinsin klassikon vuodelta 1989 täällä viime aikoina hyvinkin usein radiosta. Muistan, että itselleni se oli yksi ensimmäisiä kosketuksia siihen, että maailmassa on jotain himpun verran pielessä. Myöhemmin elämässä ja etenkin täällä Malissa niitä kosketuksia on tullut roppakaupalla. Itsehän voin poimia Bamakosta ja malilaisuudesta pääsääntöisesti ne parhaat asiat, joten minulle kyseessä on usein ”another day in paradise”. Toisaalta paikallisten leveistä hymyistä ja naurusta päätellen saattaa se usein olla sitä myös heille.

Ympäristötoimittajien konferenssi Bamakossa

Konferenssissa puhumassa Malin ympäristöministeri
Aghatam Ag Alassane.

Viime viikolla Bamakossa järjestettiin kansainvälinen afrikkalaisten ympäristötoimittajien konferenssi. Konferenssista suunnilleen puolet oli toimittajien ammattitaidon vahvistamista, tietenkin muotisanan ”capacity building” alle luokiteltuna, ja toinen puoli ympäristöaiheista alustusta ja keskustelua.

Ympäristötoimittajuudesta alusti belgialainen toimittaja-kirjailija Dirk Draulans. Hän oli toteuttanut sähköpostitse pienen kyselyn osallistujien joukossa ennen konferenssia. Kyselyn perusteella tärkeimmäksi mediaksi Länsi-Afrikassa nousi radio. Se on läsnä jokapäiväisessä elämässä enemmän kuin televisio ja sanomalehdet. Lisäksi lähetykset ovat usein paikallisilla kielillä, toisin kuin sanomalehdet, jotka esimerkiksi Malissa ilmestyvät lähinnä ranskaksi. Myös lukutaidon puuttuminen estää monta ihmistä tarttumasta sanomalehteen.

Eniten keskustelua toimittajuuden suhteen herätti objektiivisuus. Onko siihen syytä pyrkiä ja onko se edes mahdollista? Tohtori Draulansin mukaan aktivismi ei ole hyvää journalismia ja hyvän toimittajan tunnistaa siitä, että hän pystyy kirjoittamaan myös oman ideologiansa vastaisista totuuksista. Monet osallistujista olivat puolestaan sitä mieltä, että objektiivisuutta ei ole olemassakaan, vaan kaikkien ihmisten toimintaa ohjaavat kuitenkin oma arvomaailma ja tavoitteet. Ympäristöasiat ovat lisäksi niin tärkeitä ja kiireellisiä, että niiden saaminen agendalle on ihmiskunnan kannalta keskeistä. Täydellisen objektiivisuuden tavoittelun sijaan olisikin vaadittava pikemminkin rehellisyyttä.

Objektiivisuudesta ja toimittajan roolista käydyn keskustelun lisäksi ilmapiiri sähköistyi toimittajan ammatin varjopuolista puhuttaessa. Useat osallistujat kertoivat omakohtaisia ja kollegoille tapahtuneita esimerkkejä siitä, kuinka virallista politiikkaa tai suuria yrityksiä kritisoivien juttujen kirjoittaminen oli asettanut toimittajat vaaratilanteisiin. Lehdistön vapaus on monessa Afrikan maassa vielä kaukainen tavoite. Vastaavanlaisten kansainvälisten konferenssien yhtenä tarkoituksena onkin lujittaa yhteistyötä eri maiden toimittajien välillä ja siten vahvistaa sananvapautta.

Konferenssi järjestettiin ANEJ:n eli African Network of Environmental Journalists (www.anej-media.org) puitteissa. Se oli kolmas laatuaan ja tällä kertaa se kokosi yhteen tällä kertaa lähinnä Länsi-Afrikan journalisteja. Konferenssissa perustettiin ANEJ:n Malin osasto ja valittiin sille hallitus. ANEJ:n tarkoituksena on vahvistaa afrikkalaisten ympäristötoimittajien kapasiteettia erilaisilla koulutuksilla ja työpajoilla sekä tarjota heille tukiverkosto.

Ilmastonmuutoksen jokapäiväiset seuraukset näkyvät eniten Afrikassa. Länsi-Afrikkaa koskevista ympäristöongelmista toimittajia huolestuttivat erityisesti aavikoituminen ja Niger-joen tila. Malissa ilmastonmuutos näkyy säiden ennakoimattomuutena. Malilaiset muistavat sadekauden olleen vielä muutama vuosikymmen sitten joka vuosi samaan aikaan ja sademääränkin olleen helpommin ennakoitavissa. Nykyään sadekausi on arvaamattomampi, mikä hankaloittaa viljelemisen ajoittamista ja onnistumista.

Ihmisten ja julkisen vallan koettiin olevan kiinnostuneita ympäristöasioista, mutta kuilu kiinnostuksen ja käytännön tekojen välillä on vielä ammottava. Ympäristöasioista on tullut mantra, jota hoetaan, mutta usein todelliset päätökset jäävät tekemättä. Tähän epäkohtaan konferenssiin osallistuneet toimittajat penäsivät muutosta. Ehkä hyvä alku olisi ollut konferenssijärjestelyissä muovipullojen ylenmääräisen käytön rajoittaminen, kaksipuolinen tulostus ja ulko-ovien sulkeminen ilmastoinnin energiatehokkuuden parantamiseksi.

Keskusteluja tähtitaivaan alla

Malin oleskeluni saavuttaessa puolen välin merkkipaalun on mielessä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Keskeisimmät kysymykset pyöriskelevät sen ympärillä, mitä on onnellisuus, hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus niin yhteiskunnan kuin yksilönkin tasolla. Yhtäkkiä huomaa ajattelevansa ihan uusiksi aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita. Mielenkiintoista on huomata olevansa keskustelussa, jossa kaiken joutuu perustelemaan ihan alusta alkaen. Länsimaalaisten kanssa keskustellessa usein lähdetään kuitenkin samoista perusoletuksista. Täälläkin tietenkin taustalla on suhteellisen yleisesti hyväksytyt universaalit moraaliset arvot (tappaminen on väärin etc.). Kaikki muu on kuitenkin vain tietyssä yhteiskunnassa tiettynä aikana sovittuja konventioita.

Kuten sanottu, täällä argumentointi lähtee usein luonnollisuudesta ja yhteisön hyvinvoinnin takaamisesta, kun taas länsimaissa tärkeintä on yksilön oikeuksien kunnioittaminen. Luonnollisuudella ja yhteisön hyvinvoinnilla perusteellaan myös asioita, joille ei mielestäni ole oikeutusta, kuten naisten ympärileikkaus riittinä lapsesta naiseksi siirtymiselle tai yleisesti hyväksytty miesten oikeus kurittaa tottelematonta vaimoa. Kummassakaan asiassa ei ole mitään luonnollista enkä usko niiden pitkällä tähtäimellä edes vahvistavan yhteisöä. Mutta nuo esimerkit ovatkin niitä kaikkein selkeimpiä ja helpoimpia vastustaa, suurin osa asioista on vähemmän yksinkertaisia.

Täällä länsimaita ihaillaan, erityisesti niiden taloudellisten mahdollisuuksien takia. Kun asiaa miettii, itse asiassa kaikki kuulemani positiiviset kommentit ovat koskeneet nimenomaan elintasoa. Kukaan malilaisista ei ole minulle ihastellut länsimaista yksilön oikeuksia kunnioittavaa ajattelutapaa. Päinvastoin sitä usein kauhistellaan ja pidetään luonnottomana yhteisöä halveksivana tapana järjestää yhteiskunta. Monien mielestä länsimaissa on liikaa vapautta, joka ei enää edesauta yhteiskunnan hyvinvointia vaan itse asiassa estää sitä hajottamalla yhteisöt.

Moraalisäännöillä ja niistä juonnettavilla yhteiskuntaa säätelevillä laeilla pitäisi pyrkiä maksimoimaan ihmisten onnellisuus. Tietenkin ne palvelevat myös yhteiskuntajärjestyksen säilyttämistä, kontrollia ja rankaisua. Mutta yleisesti ottaen onnelliset ihmiset tekevät varmasti vähemmän rikoksia. Eli tavallaan onnellisuuden maksimointi toimii myös yhteiskuntarauhan ja kontrollin voimistajana rangaistuksien tarvetta vähentäen. Tietenkin aina on ”mätiä omenia”, mutta varmasti niitä on vähemmän hyvinvoivassa yhteiskunnassa.

Seuraavaksi olisikin tarkkaan määriteltävä, mistä ihmisten onnellisuus rakentuu. Mitkä ovat ne oikeudet ja velvollisuudet, joita ihmiset tarvitsevat elääkseen hyvin? Ja kuten Elinan kommenttiin aikaisemmassa postauksessa kirjoittelin, ovatko ne universaaleja, kaikkia maailman ihmisiä koskevia vai vaihtelevatko ne kulttuurista toiseen siirryttäessä? Ja jos ne ovat olleet kulttuurisidonnaisia, tuleeko niistä joka tapauksessa maapalloistumisen myötä universaaleja? Vai onko koko idea globalisaation ihmisiä yhdistävistä tekijöistä oikeasti vain länsimaalaisten etuoikeutetussa elämässä tuntuva asia, joka lopulta hetkauttaa vain luvattoman vähän maailmantalouden laitamilla elelevää malilaista hirssinviljelijää?

Lukuisten kysymysten sijaan välillä haluaisi myös vastauksia. Toisaalta on kovin vapauttavaa yhtäkkiä lieventää omia ehdottomuuksiaan ja avautua kaiken auki kerivälle keskustelulle, pohtia jälleen ihan perimmäisiä arvoja. Täällä niitä joutuu perustelemaan itselleenkin ihan uudella tavalla. Oman tietämättömyyden myöntäminenhän on tunnetusti viisauden alku. Tällä hetkellä tunnen siis oloni erittäin viisaaksi.

p.s. Viimeistään tässä vaiheessa olen siis kiltisti luopunut strukturoidusta ajattelustani, enkä enää yritäkään postailla tekstejä, jotka jakautuvat siististi hankkeesta kertovaan osioon sekä vapaamuotoisempiin kuulumisiin. Oli jo aikakin lopettaa turha pingottaminen.