Hyötyjä ja "hyötymistä"

Viimeisen kylävierailun aikana käymäni keskustelut tihkuivat mannaa Sinsiberelle. Vietin yhteensä neljä päivää kahdessa eri hankekylässä, joista molemmat tuntuivat olevan tyytyväisiä hankkeen kautta saatuihin tuloksiin. Banco couran kylässä puuta ei hakata ollenkaan, vaan ansiot hankitaan muutoin. Banco coura on yksi niistä hankekylistä, jossa puuta ei hakattu kaupalliseen tarkoitukseen hankkeen alkaessakaan. Hankkeeseen haluttiin ottaa mukaan myös sellaisia kyliä, ettei ainoastaan puita hakkaavia kyliä tukemalla välittyisi puunhakkuuseen kannustava kuva hankkeesta. Tällöin olisi ollut olemassa riski, että puita hakkaamattomat kylät olisivat aloittaneet puunhakkuun päästäkseen mukaan hankkeeseen.

Banco couran naiset kertoivat Sinsiberen tukemasta puutarhanviljelystä, saippuan valmistuksesta sekä pienliiketoiminnasta. Mieleeni jäi Alima Coulubaly (kuvassa), joka esitteli ylpeänä saviruukkujaan, joiden valmistamiseen hän oli saanut täydennyskoulutusta hankkeen kautta. Molemmissa kylissä korostui hankkeen alkuaikoina aloitetun mikroluottotoiminnan tärkeys. Pienten lainojen avulla naiset olivat muun muassa ostaneet tarvikkeita saippuan valmistamiseen sekä käynnistäneet muunlaista pienliiketoimintaa. Alapuolella kuvassa Fatmata Doumbia Sienen kylässä myymässä aamupalaa.

Myös Sienen kylässä hanketta näytettiin arvostettavan. Siellä kaupallinen puunhakkuu on hankkeen myötä vähentynyt, mutta sitä ei ole voitu kokonaan lopettaa. Syy tähän on lähinnä vesiongelma puutarhassa. Haastattelemieni ihmisten mukaan mikäli kasteluveden saaminen olisi turvattu puutarhassa, voisivat he lopettaa kaupallisen puunhakkuun. Tällainen tulos ollaan hankkeen kautta saatu aikaan Tafelen kylässä, jossa puutarhaviljely on korvannut ennen hanketta puunhakkuusta saadut tuotot.

Sienen kylän vesiongelma on ollut jo monta vuotta esillä ja sen ratkaisemiseksi on kehitelty pitkällekin suunniteltuja ideoita. Käytännössä seinä nousi kuitenkin vastaan siinä vaiheessa, kun kyläläisiltä odotettiin taloudellista panostusta ongelman ratkaisuun. Kehitysyhteistyössä järkevää ei useinkaan ole vain lahjoittaa asioita ilman että asianomaiset itse osallistuisivat hankkeen toteuttamiseen joko rahallisesti tai muutoin. Motivaatio ilmaiseksi tulleiden asioiden pyörittämiseksi on usein heikompi kuin sellaisten, joita varten on vaadittu omaa panostusta.

Molemmissa kylissä hanketta kehuttiin erityislaatuiseksi, koska se keskittyy naisten elämänlaadun parantamiseen ja antaa naisille itselleen päätäntävaltaa asioihin. Banco couran kylässä haastattelemani nainen kertoi, että hänen mielestään Sinsibere ”parantaa naisten sairaudet”. Tulkkini katsoi asiakseen vielä tähdentää, että kyseessä oli kuvainnollinen, ei konkreettinen, ilmaisu. Sain siis kuulla pääosin positiivista palautetta hankkeesta. Ainut kritiikki oli se, että lisääkin pitäisi tehdä. Ja tuo kyseinen kritiikki tai toive -riippuu miltä kantilta asiaa katsoo- toistui lähes jokaisessa puheenvuorossa.

Minulta pyydettiin traktoria, kastelujärjestelmän pystyttämistä, rahaa, päänsärkytabletteja, kyytiä kaupunkiin, avioliittoa, valokuvia ja lahjoja. Edustan hanketta, joten hankkeeseen liittyvät toiveet ovat jokseenkin ymmärrettäviä. Toisaalta edustan myös rikasta länsimaalaista, mikä kyläläisten mielestä ehkä oikeuttaa muut pyynnöt. Ja toisaalta kyseessä taitaa olla pitkälti myös mentaliteettien välinen ero.

Takaisin yksilöllisyys-yhteisö –keskusteluun. Suomen nyky-yhteiskunnassa on tapana, että kukin yksilö hoitaa omat asiansa. Mikäli ylitsepääsemättömiä ongelmia tulee, valtio rientää apuun. Täällä lähtökohtaisesti yhteisö pitää huolen yksilöistä. Jos jollain yhteisön jäsenellä on jotain, jaetaan se usein muiden kanssa. Tämä näkyy selkeästi Malissa esimerkiksi ruoan suhteen, muut ihmiset kutsutaan aina syömään mukaan. Jakaminen näkyy myös siten, että usein perheiden taloudellisesti parhaiten menestyneiden oletetaan käytännössä elättävän myös muuta sukua. Tämä saattaa ymmärrettävästi koetella paljon työtä menestyksensä eteen tehneen henkilön sukurakkautta. Herttaisen näppärä kultainen keskitie olisi taas poikaa tässäkin asiassa, toisista ja itsestään huolehtimista sopivassa suhteessa, kiitos!

Rankinta kylävierailussa oli eriarvoisuuden konkreettinen huomaaminen. Hetket, jolloin mietin, että itselleni ei tuntuisi missään maksaa vaikka muutamankin naisen Sinsiberen osuuskunnan osallistumismaksu (reilu 4 euroa), joka voisi avata heille oven uuteen elämään. Useat naiset ovat pyytäneet lisäaikaa pystyäkseen maksamaan osallistumismaksun. Ja kuitenkin järkeni sanoo, että rahan suoraan antamiseen kyläläisille ei voi ryhtyä useastakaan syystä. Se saattaa monesti vain passivoida vastaanottajaa, luoda kateutta kyläyhteisön sisälle ja saada aikaan kovat paineet jokaiselle seuraavalle länsimaalaiselle, joka kylään tulee vierailulle.

Aikamoista itsensä kylmettämistä sekä myös pitkää pinnaa vaatii pyyntöihin suhtautuminen kärsivällisesti kuunnellen ja sen jälkeen niiden kuittaaminen huumorintajulla. Useimmissa tilanteissa olisi loukkaavaa sanoa jyrkkä ei, oli pyyntö miten suhteeton tahansa. Parempi tapa on yleensä yrittää kääriä kieltävä vastaus huumorin suojaan. Ja toki välillä on vastassa myös ikävämpiä tilanteita, jolloin on vain heitettävä kulttuurisensitiivisyydet romukoppaan ja sanottava napakka ei. Alkuaikoina Malissa asioiden minulta pyytäminen tuntui nololta ja loukkaavaltakin, nykyään suhtaudun asiaan jo vähän rennommalla otteella.

Kuvaavaa on ehkä suhtautumiseni muuttuminen naapurin Kadin pyyntöihin järjestää hänelle töitä. Aluksi koin asian loukkaavaksi, ajattelin surullisena hänen haluavan vain hyötyä länsimaisesta kaveristaan. Nyt ajattelen, että koko ”hyötymisen” käsite on ihan erilainen täällä. Uskon, että hän pyytää samaa asiaa myös muilta kavereiltaan. Vaikkakin ehkä useammin minulta, koska meidän länsimaalaisten kuvitellaan usein pystyvän ihan ihmeellisiin suorituksiin, esimerkiksi ostamaan tuosta vaan muutaman auton toiselle naapurillemme. Ne pyynnöt tosin loppuivat, kun kerran kärsivällisesti istuin alas selittämään juurta jaksain kyseiselle naapurille taloudellista tilannettani suhteutettuna autojen hintoihin Suomessa ja vapaaehtoistyön käsitteeseen.

Paluu Bamakoon