Joku pyysi minua kertomaan ihan tavallisesta arkipäivästä täällä. Olisi kai hienoa sanoa, että eihän täällä mitään tavallisia arkipäiviä olekaan, jokainen päivä kun on uusi seikkailu. Usein se siltä tuntuukin, mutta kai sentään jonkinlaista rutiiniakin on jo löytynyt ainakin työnteon kautta. Viikonloput ovat sitten ihan oma lukunsa.
Arkisin herätys on noin vartin yli seitsemän. Ensimmäinen aamutoimi on vähintäänkin kekseliäästi viriteltyjen moskiittoverkkojen (kuvassa) purkaminen ja patjojen siirtäminen sisätiloihin. Nukumme kämppiksen kanssa ulkona terassilla, sillä sisätilojen lämpöasteet pysyttelevät hellällä kädellä lämmitetyn saunan tasolla myös öisin. Jokailtainen puuha on siis patjojen ja moskiittoverkkojen virittely ja aamuisin niiden purkaminen.
Töihin suuntaamme ennen kahdeksaa. Aamupala napataan yleensä kotikulmilta, jossa pari naista paistaa aamuisin frufru-pallosia (kuvassa), joiden suomalaisista vastineista lähimmäksi osuisivat ehkä vappumunkit. Kyseessä on siis uppopaistetut hirssiherkut. Ei ehkä terveellisimmistä päästä aamupaloja, mutta helppoa, edullista ja paikallista pienyrittäjyyttä tukevaa. Kahdelle ihmiselle sellainen 200 frangin (1 euro= 655 frangia) annos on vallan riittävä. Usein ostan myös juotavan jugurtin lähikioskista, sillä ainakin kuvittelen saavani myös jotain elimistölle ystävällisempää ravintoa aamuihini.
Frufrut mukana lähdemme kävelemään isoa asfalttitietä pitkin epätoivoisena yrityksenämme bongata sellainen sotrama-minibussi, johon meidätkin saisi mahdutettua. Juuri ennen kahdeksaa bussit ovat lähes poikkeuksetta jo kapasiteettinsa ylittäneet, joten yleensä joudumme turvautumaan taksiin. Tänään viereemme sattui pysähtymään taksi, jossa oli asiakkaana yksi nainen kolmen lapsensa kanssa. Se, että taksi oli jo tavallaan varattu, ei tietenkään aiheuttanut ongelmia yhdellekään osapuolelle. Lapset vain aseteltiin sopiviin rakoihin autossa, meidät pakattiin mukaan ja matka jatkui.
Toimisto sijaitsee parin kilometrin päässä kotoa, joten taksilla perillä on yhdessä hujauksessa. Hinta on vajaa euro. Työpäivän katkaisee lounastauko, jolloin itse suuntaan läheiseen senegalilaiseen ravintolaan. Kaikki lounasvaihtoehdot koostuvat isosta lautasellisesta riisiä ja erilaista kastiketta ja ne maksavat vajaan euron. Omistaja on Senegalista kotoisin oleva rouva ja tarjoilijoina toimivat ymmärtääkseni hänen kolme tytärtään, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Työpäivä loppuu periaatteessa viideltä, usein suuri osa MFC:n ihmisistä jää vielä silloin töihin. Töistä lähtiessä saatan usein ostaa katumyyjiltä mangoja, kookospähkinän palasia tai pähkinöitä. Kotimatka sujuu sotramalla, jotka ovat yleensä täynnä, ja jokaisen ihmisen mahduttaminen on aina uusi haasteensa. Vieraiden ihmisten läheisyyttä on siis turha arastella.
Sotramasta hyppäämme pois ”apteekilla”, josta on vain kahden korttelin matka kotiovelle. Matkanteko saattaa kuitenkin kestää viidestä minuutista joskus tuntiin, riippuen siitä, kuinka kauan ehdimme naapureiden kanssa rupatella. Ensimmäisenä etappina on joskus lähikauppa, jota pyörittävät kaksi ikäistäni nuorta miestä. Sieltä voi ostaa hemmottelun tarpeen iskiessä länsimaisia elintarvikkeita, kuten täysmehua ja suklaakeksejä. Seuraavaksi vuorossa on Norsunluurannikon levottomuuksien takia Maliin palannut Belko, joka poistuu kuistiltaan käytännössä ainoastaan rukoilemaan. Muuten hänellä on aina aikaa jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.
Kotona on luvassa hetki rentoutumista, lueskelua tai muuta sellaista, kunnes onkin jo aika lähteä iltaruoan hakuun. Ensimmäiset kuukaudet kokkasimme kotona, koska emme hoksanneet, kuinka käsittämättömän helppoa ruoan löytäminen on mistä tahansa lähikadulta. Ehkä pelkäsimme myös vatsojemme kestävyyttä. Nykyään tapana on kuitenkin syödä ulkona niin usein kuin mahdollista. Mielenkiintoista, kuinka elämä muutenkin on helpottunut viime aikoina, kun on ruvennut huomioimaan enemmän ympärillään olevia asioita ja palveluita. Ymmärtämään edes hivenen, miten asiat täällä toimivat.
Oma perusmenuni iltaisin on ranskalaisia, spagettia ja papuja. Niitä valmistavat naiset ympäri Bamakon katuja ja niitä tilaan yleensä 100 frangilla per lajike. Ulkosalla olevat kuppilat koostuvat kahdesta pöydästä, yksi tarjoiluun ja toinen syömiseen sekä kahdesta penkistä, jossa asiakkaat istuvat. Hygienia näissä ravinteleissa ei varmastikaan läpäisisi monia eurooppalaisia testejä, mutta kiitettävän usein niistä nykyään selviää myös ilman vatsavaivoja.
Illallisen jälkeen kotimatkalla on mahdollista pysähtyä teelle uusien ihmisten kanssa, monesti kutsuja on tarjolla. Lieko eurooppalaista arastelua, mutta usein vieraiden kutsuihin vastaamme tervehtimällä kohteliaasti takaisin jatkaen kuitenkin matkaamme kohti kulmakioskia. Siellä keskusteluiden lisäksi varsinainen vetonaula on playstation, josta löytyy ainoastaan jalkapallopeli. Se ei ainakaan vielä ole saanut minua innosta soikeaksi. Toisin on naapuruston pienten ja isompienkin poikien sekä kämppikseni laita. Itse istun mieluummin iltaa kioskin edessä hämärän hartaassa tunnelmassa malilaista teetä siemaillen ja bambaran/ranskankielistä keskustelua seuraillen.
p.s. Otsikko tulee siitä, että olen kuullut kyseisen Phil Collinsin klassikon vuodelta 1989 täällä viime aikoina hyvinkin usein radiosta. Muistan, että itselleni se oli yksi ensimmäisiä kosketuksia siihen, että maailmassa on jotain himpun verran pielessä. Myöhemmin elämässä ja etenkin täällä Malissa niitä kosketuksia on tullut roppakaupalla. Itsehän voin poimia Bamakosta ja malilaisuudesta pääsääntöisesti ne parhaat asiat, joten minulle kyseessä on usein ”another day in paradise”. Toisaalta paikallisten leveistä hymyistä ja naurusta päätellen saattaa se usein olla sitä myös heille.
1 kommentti:
Kiitos tosi valaisevasta kommentista:) Mielenkiintoista luettavaa!
Lähetä kommentti