Kyläläisten elämänrytmistä

Malilaisissa kylissä eletään lineaarisen ajan sijaan syklistä aikaa, aivan kuten Suomessa ennen teollistumista. Aika saa pitkälti merkityksensä auringonnousujen ja vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Rannekelloja löytyy kylän tärkeimpien miesten ranteista, mutta suurimmalle osalle kyläläisistä tarkat kellonajat ovat harvoin merkityksellisiä. Kyläkokoukset ja muut aktiviteetit alkavat, kun kaikki ovat paikalla, eivätkä kello 16.30. tai 8.00.

Aamu sarastaa Malissa jo kuuden aikoihin, seitsemältä terassillamme herätessä kirkkaus melkein koskee silmiin. Kylissä jututtamani naiset kertovat heräävänsä viiden, jotkut jopa neljän aikoihin. Ajankohta on niin käsittämättömän aikainen itselleni, etten hämmästykseltäni ole ymmärtänyt kysyä edes syytä siihen. Ehkä päivän vilpoisimmat hetket pitää käyttää tarkkaan hyödyksi, sillä kun helle on paahtavimmillaan ei työnteko juurikaan onnistu. Silloin on aika levähtää. Aamuherääminen on ainakin ruoanlaittovuorossa oleville naisille aikainen siitäkin syystä, että aamupalan on oltava valmiina silloin kun muu perhe herää.

Iltaisin pilkkopimeä tulee seitsemän aikoihin. Hyvin harvoissa kylissä on sähköä joten helteisen yön pimeys on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Sitä valaisevat ainoastaan ajoittain pimeyttä halkovat taskulamppujen valokeilat. Näistä valolähteistä huolimatta lähes kaikki toiminta lakkaa pimeän laskeuduttua. Ainut aktiviteetti, jota itse olen kyläelämässä pimeän jälkeen todistanut on nuotion hehkussa harrastettu rumpujen ja laulun säestämä tanssiminen.

Vuorokausirytmin lisäksi vuodenajat jäsentävät elämää. Sadekausi kestää Malissa noin neljä kuukautta, kesäkuusta syyskuuhun. Se on vuoden kiireisin aika, silloin töitä paiskitaan olan takaa. Viime kylävierailulla huomasin tämän konkreettisesti. Kylistä saattoi löytää lähinnä pieniä lapsia ja vanhuksia. Kaikki kynnelle kykenevät aikuiset olivat puolestaan töissä pelloillaan, joiden varassa suurimman osan kyläläisistä toimeentulo lepää. Eräs kyläläinen totesikin pitävänsä kylä- ja kaupunkielämän toisistaan erottavana asiana sitä, että "kylässä voi viljellä toisin kuin kaupungissa".

Kokouskuulumisia

Sinsibere-hankkeen uudessa vaiheessa keskeistä on tukea osuuskunnan toimintaa. Osuuskunnan perustamiskokous pidettiin marraskuussa 2007, ja sille on valittu kymmenjäseninen hallitus. Hallituksen jäsenien joukosta naiset ovat valinneet puheenjohtajan, sihteerin ja rahastonhoitajan. Osuuskuntatoiminnan avulla hankkeen omistajuus siirretään naisten omiin käsiin, mikä toivottavasti takaa toiminnan jatkumisen hankkeen loppumisen jälkeenkin.

Osuuskunnan hallitus kokoustaa kerran kuukaudessa tällä hetkellä MFC-toimiston tiloissa. Kokous ei varmasti jää huomaamatta keneltäkään toimiston työntekijöistä, sen verran eläväisestä ja äänekkäästä päivästä on kyse. Naiset saapuvat paikalla kulkupeliensä ehdoilla. Osalle naisista kokouspäivä merkitsee noin kymmenen kilometrin pyöräilymatkaa kuoppaista hiekkatietä pitkin ennen pikkubussiin hyppäämistä. Jokunen jäsen on toimistolla odottamassa jo saapuessani töihin kahdeksan aikoihin, koska ainut kulkuyhteys pääkaupunkiin on kukonlaulun aikaan. Kokous alkaa kymmenen kieppeillä, jolloin lähes kaikki jäsenet ovat ennättäneet paikalle.

Kokouksen puheenjohtajana toimii osuuskunnan puheenjohtaja Kossira Samake (kuvassa oik.). Häntä avustaa tarvittaessa MFC:n työntekijä Aminata Barry (kuvassa vas.). Kokousraportit kirjoittaa sihteeri Koyan Bagayoko ja varasihteeri Bintou Diabate. Kokous käydään tietenkin bambaraksi, sillä kokoukseen osallistujien ranskan osaaminen rajoittuu lähinnä tervehdyksiin ja joihinkin pikkusanoihin. Itse saan kokouksen sisällön osittain käännettynä paikan päällä ja osittain selitettynä kokouksen jälkeen. Tietenkään täydellistä ymmärrystä en mitenkään kokouksesta voi saada, koska en sitä bambarankielellä pysty seuraamaan.

Kielirajat ylittävää tarkkailua voi kuitenkin aina harrastaa. Naiset ovat aktiivisia, kaikki heistä tuntuvat osallistuvan keskusteluun ja välillä koko sali repeää remakkaan nauruun. Mielikuvat alistetuista musliminaisista haihtuvat nopeasti naisia katsellessa. Tietenkin naisten alistaminen paikallisessa yhteiskunnassa on vahvasti olemassa, se vain näyttäytyy eri tavalla. Hiljaiseksi hissukaksi sen avulla ei malilaista naista ole nimittäin tehty. Osuuskuntatoiminnan avulla naiset ovat myös kehittäneet asiaosaamistaan: heidän puheenvuoronsa kokouksissa ovat napakampia ja asiapitoisempia kuin alkuaikoina.

Viime viikon kokouksessa keskusteltiin pähkinöiden myymisestä voittojen saamiseksi. Kukin nainen kertoi kylästään tämänhetkiset pähkinöiden myyntihinnat ja sitten mietittiin ajankohtaa ja paikkaa osuuskunnan pähkinöiden myymiselle. Keskustelua herätti myös yhteispellon pystyttäminen osuuskuntatontille. Se sai suurta kannatusta naisten keskuudessa ja MFC:n Ami piti sitä myös toimivana ajatuksena. Kokous kestää yleensä koko päivän, ja korvaukseksi ajastaan naiset saavat pienen kokouspalkkion sekä heille tarjotaan riisiateria lounaaksi.

Naisten ideana oli lisäksi osuuskuntatontin aitaaminen jatropha-puilla, joista saatua öljyä voidaan käyttää esimerkiksi saippuanvalmistuksessa. Huolensa naiset ilmaisivat toisen järjestön kilpailevasta osuuskunnasta, jota perustetaan Sanankoroban kuntaan. He pelkäsivät, että se voi vähentää kiinnostusta Sinsibereä kohtaan. Hallituksen naiset sanoivat tekevänsä kaikkensa Sinsiberen osuuskunnan menestyksen eteen.

Yhteistyötä toisen osuuskunnan pystyttäneen järjestön kanssa suunniteltiin useissa yhteiskokouksissa järjestöjen välillä. Lopulta toinen järjestö päätti kuitenkin perustaa oman osuuskuntansa. Taustalla saattoi olla esimerkiksi rahoittajan vaatimus. Monille järjestöille näkyvyys on tärkeää, ja järjestön nimikyltin pystyttäminen saattaa joskus kiilata yhteistyössä toimimisesta koituvien etujen edelle. Onneksi paljon tehdään yhteistyötäkin eri hankkeiden välillä. Silti voin vain kuvitella kuinka nurinkuriselta tilanne saattaa näyttää kyläläisten näkökulmasta: kehitysyhteistyöhankkeet näyttäytyvät keskinäisinä kilpailijoina, joiden tavoitteena tuntuu olevan kyläläisten suosion valloittaminen itselleen.

Tanssii tähtien loisteessa

Kylävierailulleni Sienen kylään sattui osumaan kolmet häät. Kylän kannalta viikko oli juhlavasti muuttovoittoinen, sillä kylän naisista ainoastaan yksi lähti toiseen kylään naimisiin, ja Siene puolestaan toivotti tervetulleiksi kylään asumaan kaksi uutta naista. 408:n asukkaan kylän väkiluku siis kasvoi 409 ihmiseen. Suurin osa naisista lähtee toiseen kylään tai kaupunkiin mennessään naimisiin, joskus avioliittoja toki solmitaan kyläyhteisön sisälläkin. Malilaisista noin 70 prosenttia asuu edelleen maaseudulla, joten usein vastanaineen muuttokohde on toinen kylä kaupungin sijaan.

Isäntäperheeni Komakarojen tytär oli yksi tuoreista morsioista. Hänet oli kuitenkin jo viety uuden aviomiehensä luo kun saavuin kylään perjantaipäivänä, eli morsianta en ikinä tavannut. Morsiamen puuttuminen ei kuitenkaan sukulaisten juhlimisintoa vähentänyt. Morsiamen sukulaisnaisia oli tullut paikalle ainakin parisenkymmentä. Itsekin sulauduin, jos en nyt ihan luontevasti, niin ainakin hivenen verran juhlavieraiden joukkoon. Morsiamelle lahjoitetut tavarat (kuvissa) odottivat kylässä vielä kuljetusta uuteen kotiinsa. Ostimme MFC:n hanketyöntekijä-Amin kanssa lahjaksi kankaan, joka on yksi malilaisten häiden ja ristiäisten peruslahjoista.

Häitä Malissa on tapana juhlia pitkään ja hartaasti mikäli mahdollista. Sienen kylässä juhlinta alkoi torstai-iltana ja jatkui erinäisissä muodoissaan lauantaihin asti. Ja minä kun luulin, että kyläelämä Malissa on rankkaa työntekoa ja pitkiä päiviä. Yhtä juhlaahan se on! No, toki näihin häähumuisiinkin päiviin mahtui myös paljon erilaista työntekoa, mutta aika monta kertaa päivässä tartuttiin myös minua hihasta hihkuen: ”tubabu, donke, donke, anga taa!” eli valkonaama, tanssimaan, tanssimaan, mennään.

Kylävierailun positiivisella tavalla hurjimmat hetket koin ehdottomasti tanssiessa. Ensimmäisenä iltana pimeän jo laskeuduttua naiset kaappasivat minut mukaansa ja sokkeloisten sisäpihojen läpi puikkelehtien saavuimme perille paikkaan, johon osa kylän naisista oli kokoontunut. Siellä laulun ja taputusten säestyksellä osa naisista kiersi kehää. Minut tyrkättiin tietenkin heti ”sisäpiiriin” mukaan. Sillä hetkellä kiitin hiljaa mielessäni vuosien tanssitaustaa, jonka avulla en jaksanut ujostella tilannetta yhtään. Erityisesti salsa-, samba- ja afrotanssituntien opit pääsivät oikeuksiinsa juurillaan. Paikallisiin verrattuna saatoin toki muistuttaa lähinnä rytmitajutonta rautakankea, mutta kilpailusta ei onneksi ollutkaan kyse.

Jonkun ajan kuluttua minua vietiin taas. Tällä kertaa kohteena oli varsinainen juhlapaikka, johon koko loppukylä tuntui olevan kokoontunut. Tanssi alkaa yleensä rauhallisemmin kehää kiertämällä, kunnes sitten jostain merkistä rytmi kiihtyy, kehä purkautuu ja keskellä jää tanssimaan yksi tai pari tanssijaa. Mukaan voi itsekin hypätä koska haluaa. Rytmi on niin nopea, että kovin pitkään ei edes huippukunnolla varustettu tanssija sitä jaksa, vaikka ympärillä olijat hurjin taputuksin ja huudoin kutakin tanssijaa aina kannustavatkin. Tunnelma on melkoisen intensiivinen, melkein hypnoottinen. Rytmi tulee parista kolmesta rummusta, joita soitetaan kehän laidalla.

Seuraavanakin päivänä vedenhaun, ruoanlaiton ja kylään tutustumisen välissä ehdimme myös tanssimaan. Keskellä päivää tunnelma oli hyvin erilainen, arkisempi ja keveämpi. Hauskaa oli sekin ja tanssini herätti taas suurta hilpeyttä, mutta yön tuomaa taianomaista tunnelmaa ei voinut korvata millään. Olinkin innoissani, kun iltatoimien jälkeen tubabua kaipailtiin jälleen, ja rumpujen ääni johdatti meidät taas uudelle juhlapaikalle. Tällä kertaa paikalla ei ollut koko kylä, vaan ainoastaan osa kylän naisista. Tunnelma oli intiimimpi ja rytmit, jos mahdollista, vieläkin nopeampia.

Sametinpehmeä sysimusta yö afrikkalaisessa kylässä. Taustalla hurjiin rytmeihin kiihtyvät rummut ja nuotion tuoma pieni valonkajastus. Seurana hymyileviä naisia, jotka innokkaasti tarttuvat käteesi ja vetävät mukaansa tanssimaan. Häviävän pieni hetki elämässä, jolloin kaikki kulttuurierot katoavat. Jäljellä jää vain perimmäinen ihmisyys, jonka jaat muiden kanssa sydämensykkeeseen tahditetun rytmin kautta. Vapauttavaa on hukata hetkeksi kaikki looginen ja älyllinen, unohtaa oma tietoinen persoonansa. Opittuihin asioihin perustuvan järjen sijaan voi toimia hetken ainoastaan vaistojaan ja kehoaan kuunnellen. Pas mal! Hetki, jota muistella, kun kulttuurierot käyvät ylivoimaiseksi ja on jo kaivamassa Royal Air Marocin puhelinnumeroa aikaistaakseen paluulentoaan kohti Suomen suvea.

Ai niin, kiitokseksi upeista juhlista niiden loppuessa päätin kauniisti kiittää kyläläisiä. Kaiken heidän laulamisensa jälkeen oli vähintään kohtuullista, että myös minä onnittelin hääkansaa laulun lurittamisella. Vaikka tanssiminen afrikkalaisten rytmien tahdissa tuntuu luonnolliselta tavalta itseilmaisulle en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa samaa laulamisesta. Eikä päähäni pälkähtänyt mitään sen sopivampaa kuin vanha kunnon Ukko Nooa. Ihan haikean kauniisti se mielestäni kajahti Sienen yössä häävieraiden kuunnellessa ihmeissään. Tosin seuraavana päivänä tipahtaneet kehut koskivat vain tanssitaitojani, lauluosio jätettiin hienovaraisesti kommentoimatta.

Kuvassa sieneläisiä lapsia poseeraamassa.