Ensimmäinen kylävierailu osa 2

Viimeinen kylävierailuetappi

Bironin kylästä automme suuntasi kohti Tafelèn kylää. Kuten aikaisemmatkin kylät, myös se ilmestyi esiin yhtäkkiä keskellä hiekkasavannia. Savannia halkovat reitit ovat välillä hiekkateitä ja välillä pelkkää hiekkaa ilman teitä. Sadekaudella kyliin pääseminen on varmasti hankalaa, sillä voin kuvitella teiden muuttuvan savivelliksi alta aikayksikön. Kylien yhtäkkinen ilmestyminen keskellä savannia hätkähdyttää. Samoin hätkähdyttää se mieletön ero, joka on kylien ja kaupungin välillä, vaikka fyysinen etäisyys ei kovin montaa kymmentä kilometriä olekaan.

PÄÄKAUPUNGISTA KYLIIN
Bamakossa keskustelee usein koulutettujen ihmisten kanssa, mikä saa erot itsensä ja malilaisten välillä tuntumaan pienemmiltä. Kylissä tapaamistani aikuisista harvalla on koulutaustaa ja arkielämä on hyvin kaukana länsimaisesta. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, tuntuu kuin astuisi suoraan leppoisien sunnuntai-iltapäivien ykkösen Afrikka-dokumentteihin. Ja itselle tulee vähintäänkin typerä olo siitä, että pelmahtaa paikalle kameroineen kuin mikäkin tutkimusmatkailija. Ensimmäisellä vierailulla vaikutus on varmasti tyrmäävin, ehkä myöhemmin on mahdollista suhtautua asiaan edes hieman normaalimmin ja tuntea itsensä vähemmän tirkistelijäksi.

PUUTARHANVILJELYÄ
Tafelèssa tapasimme ensin Sinsiberen puheenjohtajanaisen, joka kutsui meidät istumaan kanssaan talonsa edustalle. Rupattelimme hetken hänen kanssaan Sekoun tulkkauksella, jonka jälkeen paikalle tuli myös muita Sinsiberen aktiiveja. Seuraavaksi lähdimme tutustumaan Tafelèn puutarhaan, joka on toinen Sinsiberen puitteissa pystytetyistä yhteispuutarhoista. Puutarha on jaettu viidenkymmenen naisen kesken, jotka kaikki viljelevät omaa maapalstaansa. Puutarhassa juttelimme puutarhan johtajanaisen, Mulubali Traorén, kanssa. Hän kertoi, että lähes poikkeuksetta naiset huolehtivat hyvin maapalstoistaan. Mulubali itse oli hyvin ylpeä omasta roolistaan puutarhan vastuuhenkilönä ja tuntui erittäin sitoutuneelta tehtäväänsä.

Puutarha näytti hyvinvoivalta. Naisten työpanoksen lisäksi tämä johtui myös siitä, että tänä vuonna vedestä ei vielä ole ollut pulaa. Silti vesipula tapaa olla jokavuotinen ongelma puutarhassa. Tämä tuli ilmi useaan kertaan Tafelèn naisten kanssa keskusteltaessa. Sadetta täällä ei ole luvassa ennen kesäkuun loppupuolella alkavaa sadekautta, joten yksi jokapäiväisistä tehtävistä puutarhassa on sen kastelu. Puutarhassa viljellään tähän aikaan vuodesta pääosin sipuleita.

Tunnelmia kylävierailun jäljiltä

Vierailu oli havahduttava kokemus. Tuntuu käsittämättömältä yhtäkkiä nähdä ihmisiä, joiden elämä on niin täysin erilaista. Onhan Bamakossakin elämä erilaista, mutta Bamakonkin ja kylien välissä tuntuu olevan vielä suuri harppaus. Eristäytyneisyys kuvaa ehkä hyvin kyliä. Bamakosta löytyy kuitenkin nettikahviloita ja lentokenttä, jonka kautta periaatteessa pääsee minne tahansa päin maailmaa. Periaatteessa Bamakossa on halutessaan mahdollista elää yllättävänkin länsimaalaisesti. Kyliin johtavat tiet saattavat puolestaan olla poikki etenkin sadekaudella. Yhtäkkiä taas ymmärtää myös sen, kuinka paljon netin ja kännyköiden olemassaolo on muuttanut elämäämme. Kuinka paljon ne ovat samankaltaistaneet kaikkia niiden ihmisten elämänpiiriä, joiden ulottuvissa ne ovat.

Yhteisöllisyys on seuraava silmiinpistävä aspekti. Nykyisin pitkälti individualistisen kulttuurin edustajalle on kiinnostavaa nähdä yhteisöjä, joissa ihminen on olemassa täysin suhteessa toisiin, osana kokonaisuutta. Yhden ihmisen saavutukset ja ponnistelut koituvat yhteisön hyväksi, melkein kaikki asiat tehdään yhdessä. Tämä johtuu kulttuuriperinteen lisäksi tietenkin välttämättömyydestä. Länsimaissahan on ”ollut varaa” yksilöllistyä, mikä ei vielä ole todellisuutta Afrikan kylissä. Kokonaan toinen kysymys luonnollisesti on, mikä on järkevää ja toivottavaa kehitystä ja mikä ei. Kehitys sananahan ei automaattisesti tarkoita positiivista kehitystä. Käsitteenä kehitysmaakin on sikäli mielenkiintoinen.

Lyhyellä vierailulla myös hierarkia-asiat nousivat esimerkinomaisesti esiin. Viimeinen etappi Tafelèn puutarhassa ei sujunut kaikkien etikettisääntöjen mukaan ihan moitteettomasti. Saavuimme puutarhaan yhden aktiivisen Sinsibere-naisen kanssa, jonka kanssa rupattelin ja yritin kysellä joitain kysymyksiä puutarhaa koskien. Sekou oli hieman kauempana joten bambaraksi käyty keskustelumme ei kuitenkaan kovin syvällisiä ulottuvuuksia saavuttanut. Kun sitten menimme puutarhasta vastaavan naisen juttusille, oli hän loukkaantunut toiselle naiselle siitä, ettei minua oltu tuotu heti hänen puheillensa, koska hän oli se henkilö, jonka vastuulla puutarha-asiat ovat.

Hierarkkisuus etenkin siinä tapauksessa jos se estää asioiden joustavan sujumisen, tuntuu itselle vieraalta. Omalle kohdalle on osunut yleensä hyvin demokraattisia ja konsensushenkisiäkin työpaikkoja. Toisaalta esimerkiksi tuolla puutarhassa kyse tuntui olevan enemmän vastuun kantamisesta. Puutarhan johtajanainen Mulubali korosti sitä, että hänelle puutarhan hoitaminen on kunnia-asia ja hänelle on tärkeää, että asiat toimivat hyvin. Paikallisessa kulttuurissa asioiden joustava sujuminen saattaakin vaatia juuri päinvastoin hierarkkisuutta. Tätä ollaan Malissa pikkuhiljaa muuttamassa, mistä valtakunnallisella tasolla suurimpana osoituksena on 1990-luvun lopulla alkanut hallinnon desentralisointi.

Sinsibere-hankkeen kannalta oli tärkeä nähdä, että tapaamani naiset olivat sitoutuneita toimintaan ja olivat siitä innostuneita. Naisten osallistaminen hankkeen alkuaikoina ei varmaankaan ole ollut kaikkein helpoin tehtävä. Kuudessa vuodessa tehdyn työn tulokset tässäkin suhteessa ovat varmasti selkeästi nähtävissä hankkeessa alusta asti mukana olleille.

Ensimmäinen kylävierailu osa 1 +vapaa-ajan retki

Matkaan kohti kyliä

Sinsibere-hanke toimii siis kolmen kunnan alueella Bamakon ympärillä. Kunnissa on yhteensä 60 kylää ja yhteensä kylissä on noin 40 000 asukasta. Hankkeeseen olin tutustunut papereiden avulla ja MFC:n työntekijöitä jututtamalla. Vihdoin oli aika päästä kentälle näkemään ihmisiä, joiden parissa hanketta toteutetaan.

LÄHTÖ
Vierailulle oli määrä lähteä puoli yhdeksän aikaan. Suhtauduin siihen aika rennolla otteella, koska olin kuullut, että ajat ovat aikalailla suuntaa antavia. Varautuen kuitenkin kaikkeen olin valmis tasan puoli yhdeksän. Matkaan päästiinkin jo noin vartin yli yhdeksän, joten mitään suurempia viivytyksiä ei lähtöön tullut. Kylävierailut tehdään joko mopoilla, joilla liikkuminen on kätevämpää tai sitten autolla, jolla liikkuminen on vaivattomampaa. Koska kyseessä oli ensimmäinen kylävierailu minulle, ei mopoja varmastikaan edes harkittu. Itsehän sitä aina ajattelee pystyvänsä mihin vaan, mutta ehkä on ihan järkevää kuitenkin noudattaa paikallisten neuvoa ja suostua mukavampaan kulkupeliin.

VIERAILIJAT JA KOLA-PÄHKINÄT
Matkalla lähtivät Ibrahim-kuljettaja sekä Sekou, joka on toiminut usean vuoden ajan Sinsibere-hankkeessa assistenttina. Nyt hän on siirtynyt MFC:n sisällä toisen hankkeen palvelukseen. Hankkeen, joka on juuri käynnistymässä ja joka tulee tukemaan Sinsibereä erittäin hyvin. Kyseessä on tanskalaisrahoitteinen SUPED-hanke, josta kerron lisää myöhemmin. Sekoulla puolestaan on jo pitkä kokemus suomalaisnaisten perehdyttämisessä kyläelämään, sillä ymmärtääkseni hän on ollut mukana suurimmassa osassa dodolaisten hankesuunnittelu ja –seurantamatkoja. Niistä lukiessani olin oppinut, että ensimmäiselle kylävierailulle saattaa olla kohteliasta viedä tuliaisiksi esimerkiksi kola-pähkinöitä. Kysyin asiasta Sekoulta ja ihan ensimmäinen pysähdys olikin markkinapaikalla pääkaupungista lähtiessä kola-pähkinöiden ostaminen.

BOUGOULA
Vierailemamme kylät sijaitsevat kaikki Bougoulan kunnan alueella. Ensimmäinen varsinainen pysähdys oli itse Bougoulan kylässä, jossa vierailimme kunnanjohtajan luona. Hän tuntui olevan vahvasti Sinsiberen takana. Keskustelu hänen kanssaan oli oikein antoisa, sillä ympäristöasiat ja kyläläisten osallistaminen tuntuivat olevan hänelle oikeasti tärkeitä asioita. Kunnantalolta menimme katsomaan osuuskuntarakennusta. Se on juuri saatu valmiiksi, joten toimintaa siellä ei vielä ole. Oli kuitenkin hienoa nähdä konkreettinen tulos, paikallista raaka-aineista rakennettu rakennus, jota tullaan käyttämään varastona ja koulutuskeskuksena. Osuuskunnalle tullaan myös asentamaan monitoimiasema, jossa on muun muassa akkujen laturi ja mylly kyläläisten käyttöön.

BIRONIN NAISET
Seuraava pysähdys oli Bironin kylä. Siellä paikalle saatiin monta keskeistä toimijaa, kuten Bougoulan kunta-alueen naisryhmän edustaja, kylän Sinsibere-ryhmän puheenjohtaja sekä miespuolinen animateur. Tervehtimisien jälkeen naiset istuivat arvokkaan näköisinä vierekkäin ja miehet toiselle puolelle katosta. Tällä kertaa naiset olivat kuitenkin pääroolissa ja osoitin Sekoun tulkkauksen avulla kysymykseni heille. Naisryhmän edustaja kertoi, että naiset ovat Sinsiberen avulla oppineet lisää asioita ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Naiset toivoivat kovasti Bironiinkin samanlaista yhteispuutarhaa, jollaisia on Sinsiberen puitteissa pystytetty Tafelèn ja Karakon kyliin.

Pyysin Bougoulan naisryhmän edustajaa, Fatoumata Doumbiaa kuvailemaan myös tavallista päiväänsä. Hän kertoi heräävänsä viiden aikaan ja saavansa työpäivän päätökseen kahdeksan maissa. Päivän tehtäviin kuuluu kolmen ruoan valmistaminen koko perheelle, lasten hoitamista, puutarhan kastelua ja siellä työskentelyä sekä omaan käyttöön tarvittavien puiden hakemista. Taukoja ei syömisen lisäksi päivässä kuulemma juurikaan ole. Turha oli siinä vaiheessa enää kysellä vapaa-ajan aktiviteeteistä. Hiljaa mielessäni mietin omien päivieni rakentumista.

Vierailun lopuksi muistamamme kola-pähkinät otettiin iloisesti vastaan ja meidät toivotettiin tervetulleeksi toistekin. Henkilökohtaisesti tosin kola-pähkinöiden mieletön vetovoima ei minulle selittynyt, mielestäni ne maistuvat aika kitkeriltä. Makunsa kullakin. Vierailupäivän viimeisimmästä pysähdyksestä Tafèleen luvassa kuvausta seuraavassa postauksessa.

Matka Sibyyn

Sinsiberen tiimoilta tehty kylävierailu jäi mieleen pyörimään ja vapaa-ajallakin alkoivat pääkaupunkiseudun hurvitukset hetkeksi riittää. Viime viikonloppuna mielessä siintelikin jälleen maaseudun rauha. Matkakohteeksi valittiin läheinen Sibyn kylä ja matka-aika kutistui alkuperäisestä kahdesta päivästä päiväretkeksi. Matkaseura oli britti- ja kanadalaiskämppikset sekä ranskalainen työntekijä MFC:stä.

TAKSI-MANIN KYYDISSÄ
Siby on lähellä ja sinne pääsee busseilla, ymmärtääkseni jopa sotramoilla. Sotramathan ovat niitä pikkubussin kokoisia veikeitä vihreitä kulkupelejä, joiden varaan Bamakon joukkoliikenne pitkälti nojaa. Elämän helpottamiseksi minutkin saatiin kuitenkin ylipuhuttua taxi-manin vuokraamiseen koko päiväksi. Kyseessä oli lähikioskin omistajan tuttu, eihän sitä kenen tahansa matkaan kannata lähteä.

Taksikuski saapui lauantaiaamuna vain vajaan tunnin myöhässä sovitusta ajasta ja matkaan lähdettiin kymmenen aikaan jokseenkin kuoppaisilla penkeillä istuen. Bamakonkin läpi ajaminen oli jo mielenkiintoista, sillä näin taas aivan uusia puolia kaupungista. Kuten sen toisen Niger-joen ylittävän sillan, jonka kupeeseen rakennetaan huikean korkeita häikäisevän valkoisia rakennuksia ministeriöiden käyttöön.

Kaupungista lähtiessä asfaltoitu tie loppui kuin seinään. Suurin osa matkasta huristeltiinkin hiekkaista tietä, jonka lukuisten kuoppien väistely oli jokseenkin mahdoton tehtävä. Ohitukset olivat myös aika jänniä, sillä hiekkapilvessä näkyvyys oli jokseenkin heikko. Toisaalta liikennettäkään ei ollut liiemmälti, joten saimme nieleskellä hiekkapölyä aika ylhäisessä yksinäisyydessämme.

LÄMMINHENKISTÄ ULKOILUA JA MANGOJA
Sibyssa etsimme käsiimme puhelimitse varaamamme oppaan, joka selosti kunnianhimoiset suunnitelmamme päiväksi. Tarkoituksena oli tehdä Sibyn kallioilla ja savannilla kävelyretki, jonka pituudeksi opas kertoi noin yhdeksän kilometriä. Polttavassa helteessä matka oli melkoinen, mutta todellakin sen arvoinen. Vaellus piti sisällään perinteisten lääkekasvien esittelyä, joista useita käytetään naisten hedelmällisyyden lisäämiseksi. Opas kertoi, että lapseton nainen ei juuri ole olemassa paikallisissa kylissä, hänen sosiaalinen statuksensa on mitätön.

Kävimme katsomassa myös pyhää luolaa, jonne edelleen tullaan tekemään uhrauksia, jotta asiat sujuisivat toivotulla tavalla. Kuulemma myös poliitikot tulevat myös suorittamaan uhrauksia kyseisessä luolassa vaalimenestyksen takaamiseksi. Opas kertoi meille myös tarinoita muinaisesta mandinke-kuningaskunnasta, jonka aikana samoilla Sibyn kallioilla kokoustettiin ja saatiin estettyä sota naapuriheimon kanssa. Näkymät olivat upeat kallionkielekkeeltä ja pitkän vaelluksen kruunasi hekumallinen suoraan puusta poimittu mango siinä vaiheessa, kun juomavesi alkoi jo loppua ja kurkkua kuivaa. Viimeisen kielekkeen uumenissa oli myös leppoisan viileä luola, jossa virtasi puhdasta vettä. Ahnaasti täytimme kaikki tyhjät juomapullot, joista siemaillessa loppumatka sujui kuin leikki vaan.

Mangokausi alkaa Bamakossa muutaman viikon päästä. Sibyssä kausi oli jo käynnissä ja ennen kotimatkan alkua pysähdyimme ostamaan auton täyteen ihania tuoreita mangoja. Niiden parissa onkin kulunut nautinnollisesti eilinen päivä. Liekö ollut mangojen ansiota vai riittävän tauotuksen osaavan oppaan, mutta äkkinäinen yhdeksän kilometrin taivallus ei edes tuntunut jaloissa ollenkaan. Päinvastoin, ulkoilun jäljiltä loistavasti nukuttujen öiden jäljiltä uusi työviikko alkaa sopivan pirteissä tunnelmissa.

Mistä Sinsiberessä on kyse?

"Itselleni se oli ensimmäinen kosketus kylien naisiin ja siihen, että hankkeella on vaikutusta ihan oikeiden ihmisten elämänlaatuun."

Sinsibere-hanke pähkinänkuoressa


HANKKEEN LÄHTÖKOHDAT
Malin pinta-alasta kaksi kolmasosaa on Saharan aavikkoa. Pääkaupungin läheisissä kylissä elinkeinona on usein polttopuiden hakkaaminen ja myyminen, mikä kiihdyttää aavikoitumista. Ongelman laajuus valkenee, kun pitää mielessä, että 90% Malin energiasta tuotetaan puuhiilellä ja polttopuilla. Sinsiberessä pureudutaan aavikoitumisongelmaan ja kehitetään vaihtoehtoisia toimeentulomuotoja yhdessä kyläläisten kanssa. Ympäristönäkökulman lisäksi keskeinen asia Sinsiberessä on naisten voimaannuttaminen.

Hankealueen kylissä puunhakkuu on usein naisten työtä. Työnä se on erittäin raskasta. Kylien naiset ovatkin olleet hyvin innostuneita puunhakkuun lopettamisesta ja siirtymisestä kevyempiin elinkeinomuotoihin. Haave puunhakkuun lopettamisesta tai hidastamisesta vaatii kuitenkin tuekseen realistisia mahdollisuuksia saada lisäansioita muilla keinoilla.

TOIMINTAMUODOT
Hanke alkoi vuonna 2001 ja sen alkuvaihe piti sisällään ympäristökoulutusta, mikrolainatoiminnan alulle panemista sekä puutarhaviljelyn aloittamista. Kahteen kylistä rakennettiin aidatut puutarhat, joista saatavilla tuotoilla naiset ovat pystyneet korvaamaan puunhakkuista saamiaan ansioita. Mikroluottojen eli säästökassatoiminnan avulla naiset ovat ostaneet esimerkiksi siemeniä puutarhoihin. Sittemmin hankkeessa on noussut esiin tarve tehostaa tuotteiden markkinoillepääsyä. Tämä tarkoittaa Sinsiberessä varastointimahdollisuuksien lisäämistä, markkinointikoulutusta sekä logistiikan parantamista, eli käytännössä kuljetusten järjestämistä myytäville tuotteille. Näitä ovat puutarhatuotteiden lisäksi kylissä valmistettu saippua sekä karitevoi.

Naisia on osallistettu kouluttamalla heistä vastuullisia toimijoita hankekuntien yhdessä perustamaan osuuskuntaan. Lukutaitokoulutuksen avulla naiset pystyvät hoitamaan osuuskunnan kautta säästökassan hallinnointia. Lukutaitoiset naiset myös todennäköisemmin kannustavat omia lapsiaan koulutuksen pariin.

Hankkeen parissa nykyään toimivalle osuuskunnalle on rakennettu osuuskuntakeskus, joka toimii monitoimikeskuksena. Siellä tullaan järjestämään koulutuksia ja sinne on tulossa muun muassa mylly ja akkulataamo kyläläisten käyttöön. Lisäksi rakennetaan varastotilaa, jotta viljeltyjä tuotteita voitaisiin varastoida ja myydä silloin, kun sesonki on ohi ja hinnat ovat korkeampia. Koulutuksessa tarkoituksena on kouluttaa joka kylästä valitut naiset, jotka sitten välittävät tietoa eteenpäin. Osuuskuntakeskuksen pyörittämisen on tarkoitus siirtyä kokonaan kyläläisten omiin käsiin 4-6 vuoden sisällä.

TULOKSIA
Sinsiberessä tarkoituksena on yhtäältä päästä konkreettisiin tuloksiin eli puunhakkuun radikaaliin vähentymiseen sekä jopa sen lopettamiseen kokonaan. Toisaalta tarkoituksena on myös lisätä tietoutta aavikoitumistematiikasta sekä ylipäänsä ymmärrystä ihmisen toiminnan vaikutuksista ympäristöön. Tällä hetkellä säästökassatoimintaan osallistuu aktiivisesti 563 naista, kylien asukasmäärä yhteensä on noin 40 000. Lessons learned –osiosta löytyy puiden istuttamisen hankaluus, sillä Sinsiberessä alkuaikoina istutetuista puista vain pieni osa on menestynyt.

Positiivisia tuloksia on kyläläisten lisääntynyt ympäristötieto ja sitä kautta asennemuutos puunhakkuuseen. Toki taustalla on myös jo lähtökohtainen halu vähentää puunhakkuuta sen raskauden takia. Puunhakkuu on lopetettu suurimmassa osassa hankealueen kyliä ja yhdessä kolmesta kunta-alueesta (Bougoula) se on lopetettu kaikissa kylissä. Naisryhmien taidot saippuanvalmistuksessa ja pienyritystoiminnassa ovat vahvistuneet ja niistä saatujen lisäansioiden takia he ovat pystyneet vähentämään puunhakkuutta tai jopa lopettamaan sen kokonaan.

Kylissä on opittu tekniikkaa puita säästävien liesien valmistamiseksi. Liesiä on rakennettu paikallisista raaka-aineista moniin kylien kotitalouksista. Mikroluottojen avulla naiset ovat pystyneet keräämään yhdistyksille pääomaa, jota on edelleen käytetty vaihtoehtoisten elinkeinomuotojen tehostamiseen. Naisten sosioekonominen asema kyläyhteisössä on parantunut ja he ottavat enemmän osaa kylissä tehtäviin päätöksiin. Itse odotan innolla ensimmäistä kylävierailua, sillä on eri asia kirjata tuloksia kattotuulettimen alla toimistossa raporttien pohjalta kuin nähdä hankkeen toimimista ja joskus toimimattomuuttakin käytännössä.

Viime viikolla MFC:n toimistolla pidettiin kokous, johon osallistuivat kaikkien kolmen hankekunnan kunnanjohtajat sekä Sinsibere-naisista osuuskunnan puheenjohtaja, Kossira Samake. Häntä ja minua lukuun ottamatta muut osallistujat olivat miehiä, heitä oli kunnanjohtajien lisäksi MFC:stä sekä tanskalaisesta OVE-järjestöstä. Keskustelu käytiin ranskaksi ja yksi MFCläisistä tulkkasi sen bambaraksi Kossiralle. Kokouksen lopuksi arvokkaan näköinen osuuskunnan puheenjohtaja halusi käyttää puheenvuoron, jossa hän halusi vuolassanaisesti tuoda julki kiitoksensa MFC:lle Sinsiberen saavuttamista tuloksista. Itselleni se oli ensimmäinen kosketus kylän naisiin ja siihen, että hankkeella on vaikutusta ihan oikeiden ihmisten elämänlaatuun.

Lisää alkuajan havaintoja

Edelleen on selkeästi sellainen olo, että helposti sortuu ylitulkintoihin paikallista elämää katsellessa. Kaikki havainnot ovat tietenkin subjektiivisia kokemuksia, ja välillä ne saattavat olla sinisilmäisiä ja välillä taas liiankin raadollisia. Oman harkintakyvyn käyttö tekstiä lukiessa on siis sallittua, ellei jopa suotavaa.

IHMISET
Mitään syvällistä parin viikon jäljiltä on turha kuvitella ymmärtävänsä. Kyseessä on siis yksinkertaisesti ensivaikutelma. Huumori tuntuu olevan ”se juttu”. Fantastinen tapa yrittää päästä kulttuuriin sisälle on paikallisen bamanankanin eli bamanan-kielen (myös bambara) opetteleminen. Jo muutamalla perustervehdyksellä saa aikaan suurensuurta hilpeyttä paikallisten parissa ja kohtelu esimerkiksi taksissa ja torilla on jo paikallisen tervehdyksen sanomisen jälkeen yleensä hurjan ystävällistä. Ranskallakin täällä pääkaupungissa muuten pärjää paremmin kuin itse asiassa luulin. Nyt onkin kolminkertainen kielikylpy käynnissä: kämppiksinä kaksi natiivia englanninpuhujaa ja muiden kanssa hapuilen sitten ranskaa ja hyvin alkeellista bambaraa. Ja Oona-koordinaattorin sekä hänen oikeasti kolmikielisiksi kasvavien todella suloisten lastensa kanssa suomea. Tosin sitä ei tarvitse yhtään hapuilla, se sujuu oikein mallikkaasti.

USKONTO
Malissa pääuskonto on islam (90% väestöstä). Silti nykyään suuren roolin maailmanpolitiikassa saanut fundamentalistinen tulkinta islamista taitaa olla kovin kaukainen ajatus täällä. Jokapäiväisessä elämässä uskonto näkyy ihmisten polvistumisessa rukouksiin, mutta muuten sitä on vaikea näin ulkopuolisen havaita. Henkilökohtaiset havaintoni tulevat lisäksi kuuloaistin kautta, sillä kotini lähellä on moskeija ja meditatiivisen kaunista rukouskutsua aamuyöllä kuunnellessa tunnelma on vähintäänkin mystinen. Kasvoja peittäviä huiveja ei ainakaan Bamakossa näe oikeastaan ollenkaan. Miehillä on oikeus maksimissaan neljään vaimoon, moniavioisuus on tosin ollut käytäntönä jo ennen islaminuskon tuloa Maliin. Animistisilla uskonnoilla on edelleen tärkeä merkitys malilaisessa kulttuurissa. Ehkäpä niihin tulee tilaisuus tutustua jonkun kylävierailun yhteydessä.

AIKAKÄSITYS
Aikaa on. MFC:ssä tehdään pitkää päivää kahdeksasta vähintään viiteen, mikä on ilmaston kannalta täysin sopiva aika, sillä auringon porottamisesta johtuen työmatkaa ei halua tehdä yhtään myöhemmin aamulla eikä aikaisemmin iltapäivällä. Suloisinta on istua tuulettimen alla toimistossa päivän kuumimmat hetket. Mutta työpäivän jälkeen on aikaa. Kuten kaikilla muillakin, lähinnä kuitenkin ymmärtääkseni miehillä. Useimpien naisten työpäivä kaupungissakin taitaa olla lähes ympärivuorokautinen.

Ajan uudenlaisesta hahmottamisesta kertoo se, että kotimatkalla on vähintäänkin kaksi, yleensä useampikin, pakollista pysähdystä naapureiden moikkaamiseksi. Naapurit istuskelevat kadulla ja olisi hurjan epäkohteliasta saapastella ohi kysymättä naapurin ja hänen perheensä kuulumisia. Aamuisin bambarankielisiin tervehdyksiin saattavat kuulua myös tiedustelut nukutusta yöstä ja siitä, häiritsivätkö hyttyset unta. Kaikki tämä siis osana pitkää tervehtimisrituaalia. Sovitut tapaamisajat yleensä ovat suuntaa antavia. Itse en ole tätä vielä kokenut, mutta esimerkiksi lähdöt kylävierailuille viivästyvät ilmeisesti aina jotain yhden tunnin ja parin päivän väliltä. Yllättäen lisääntyneeltä tuntuva aika tuntuu ihanan terapeuttiselta. Ainakin näin puoleksi vuodeksi on ihana karata oravanpyörästä ja nauttia vapaammasta aikakäsityksestä. Loppuelämäksi sopeutuminen olisi tietenkin hyvin eri asia. Rennompi aikakäsitys selittyy varmasti pitkälti ilmaston kautta. Tällaisessa helteessä liika hosuminen olisi suoranaista masokismia.

SOPEUTUMINEN
Jokapäiväisestä elämästä suoriutuminen on edelleen haasteellista. Ruoanlaittoon on varattava moninkertaisesti aikaa verrattuna kotoisiin eilisen päivän aterian mikrossa lämmittämisiin. Vessassa käyminenkin vaatii aikansa. Torilla shoppailu ja taksimatkat ovat oma spektaakkelinsa, koska välillä taksikuskien ensin ilmoittavat hinnat saattavat olla vaikka kolminkertaisia ja niistä sitten ruvetaan tinkimään kohti oikeampaa taksaa. Kulkuvälineiden peruskäytännöt alkavat pikkuhiljaa tulla tutuiksi, kovin tyytyväisenä puhuttelen ”paikallisbussin” rahastajaa ja kerron toiveestani jäädä pois kulkupelistä ihan bambaraksi. Tosin sisäisesti toivon, ettei keskustelu siitä sen kummemmin urkene, sillä en tietenkään ymmärrä sanaakaan rahastajan jatkokommenteista.

Korostaisin vielä, että kaikki ei ole ollut pelkkää autuutta, vaikka sellainen kuva tekstistä saattaakin välittyä. Negatiivisia tunteita, noloja epäonnistumisia ja raastavia kulttuurierojakin on jo koettu, mutta hyvillä kokemuksilla on usein tapana häivyttää huonot mielestä suhteellisen nopeasti. Heikkona hetkenä ehdin jo kaiken negatiivisuuteni keskellä väittää siskolle puhelimitse, etten varmasti ole ”niitä Afrikka-ihmisiä”. Niitä, joiden mielestä Afrikka on vaan jotain kertakaikkisen mahtavaa ja upeaa. Seuraavat kuusi kuukautta näyttävät, joudunko jälleen kerran nielemään sanani.

Ympäristötyötä Malissa, karua ja kaunista

"Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta."

Missä on Mali? Millaista on elää maailman neljänneksi köyhimmäksi luokitellussa maassa? Miten paikalliset reagoivat länsimaalaisiin pääkaupungissa ja pienissä kylissä? Mitä järkeä on lähteä Suomesta tekemään ympäristötyötä maahan, jossa joidenkin arvioiden mukaan jopa 75% aikuisista on lukutaidottomia? Kysymyksiä, joita mietiskelin lähtiessäni vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi kohti Malia helmikuisesta Suomesta. Kysymyksiä, joihin löysin loistavia vastauksia dodolaisten aikaisemmin kirjoittamista blogeista osoitteessa http://www.dodo.org/projektit/sinsibere.html.

Blogini ideointia
Tällä blogilla on kaksi päämäärää: kertoa Sinsibere-ympäristöhankkeen kuulumisia paikan päältä sekä kirjata omia kuulumisiani ja kulttuuri-ihmetyksiäni. Jokaisen blogimerkinnän alkuun pyrin kertomaan hankkeesta ja sen jälkeen jokapäiväisestä elämästäni. Nähtäväksi toki jää, toteutuuko blogin kirjoitus noin strukturoidusti myös käytännössä. Sen olen nimittäin oppinut jo muutamassa päivässä täällä, että asiat eivät aina mene prikulleen niin kuin niiden on suunniteltu menevän. Itse asiassa niin tapahtuu hyvin harvoin. Tämänkin blogin uljas lanseeraus on jo ehtinyt viivästyä usealla päivällä, koska nettiyhteydet ovat olleet poikki.

Sinsibere-hankkeesta
Kehitysyhteistyöhankkeessa työskenneltäessä yksi keskeisimmistä asioista on paikallisten olojen, kulttuurin ja toimintatapojen tunteminen. Puutteelliset tiedot niistä synnyttävät niitä surullisen kuuluisia hylättyjä koulurakennuksia ja pelloilla käyttämättöminä ruostuvia traktoreita. Sinsibere-hankkeessa paikallistuntemus näyttää olevan kohdillaan, mitä en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vielä itsestäni. Paikalliseen kulttuuriin ja Sinsibere-hankkeeseen sisään pääsemisessä minua auttaa suuresti suomalainen projektikoordinaattori Johanna Togola eli Oona, joka on työskennellyt hankkeen parissa Malissa sen alusta alkaen.

Sinsibere-kehitysyhteistyöhankkeen päämääränä on torjua aavikoitumista Malissa. Päämäärään pyritään kouluttamalla maaseutukylien naisia harjoittamaan ekologisesti kestäviä elinkeinoja. Hanke perustuu malilaisen ympäristöjärjestön sekä kylän naisten yhteiseen ideointiin. Naisten harjoittamaa perinteistä kaupallista puunhakkuuta korvataan muilla ympäristölle ja naisille itselleen suotuisammilla elinkeinomuodoilla. Hankkeeseen osallistuu tällä hetkellä ihmisiä kahdeksasta eri kylästä Malin pääkaupungin Bamakon ympäriltä. Hanketta toteuttaa vuodesta 2001 alkaen malilainen ympäristöjärjestö MFC-Nyetaa (http://www.malifolkecenter.org/). Suomessa hankkeen yhteistyöjärjestö on Dodo ry (http://dodo.org/). Hanketta rahoittaa Suomen Ulkoasiainministeriö.

HANKKEEN PAIKALLINEN TOTEUTTAJA: MFC-NYETAA
Suurin osa malilaisista kansalaisjärjestöistä syntyi demokratian myötä 1990-luvulla. Monet kansalaisjärjestöt syntyivät enemmänkin vastaamaan länsimaisten rahoittajien toiveisiin kuin tyydyttämään malilaisten tarpeita. Kansalaisjärjestöt pyörivät kokonaan palkatulla henkilökunnalla, eivät vapaaehtoisvoimin kuten monet suomalaiset kansalaisjärjestöt. Harva järjestö Malissa on erikoistunut yhteen asiaan, useat vaihtavat toimialaansa rahoittajien toivomusten mukaan. Yhtenä vuonna keskiössä ovat naisten oikeudet ja seuraavana saatetaan keskittyä koulujen rakentamiseen. MFC-Nyetaa muodostaa poikkeuksen tässä mielessä. Se on uudistuviin energiamuotoihin ja ympäristönsuojeluun erikoistunut järjestö. Rahoittajina järjestöllä on malilaisten ministeriöiden lisäksi muun muassa Danida ja Siemenpuusäätiö sekä YK:n alaiset UNEP ja UNDP.

SUOMALAINEN YHTEISTYÖJÄRJESTÖ: DODO RY.
Suomessa Sinsibere-hanketta tukee vuonna 1995 perustettu ympäristöjärjestö Dodo ry. Dodolaisista Sinsiberen parissa toimii kymmenkunta ihmistä, joista yksi on palkattu työntekijä. Sinsibere-ryhmäläisten vastuualueisiin kuuluu omarahoitusosuuden hankkiminen, hankkeesta tiedottaminen Suomessa, hankkeen yleinen valvonta sekä rahoituksen hakeminen Ulkoasiainministeriöltä. Neljä Sinsibere-aktiiveista on vieraillut Malissa hankkeen suunnittelu- ja seurantamatkoilla. Paikallistuntemusta on siis Suomenkin päässä.

Alkuajan havaintoja
Viikko on takana ja monet ensimmäisen päivän ihmetyksistä tuntuvat jo ihan normaaleilta asioilta. Malihan on juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Ja toisaalta ei ollenkaan.

ILMASTO
Malissa on kuuma. Kuumuutta ei pääse pakoon missään. Onneksi olin henkisesti varautunut täysin infernaaliseen kuumuuteen, joten olin positiivisesti yllättynyt siitä, että tämä onkin jollain tapaa kestettävissä. Tosin vielä ollaan menossa kohti kuumempaa kautta, eiliset 37 astetta on vasta kevyt alkusoitto Malin todellisille helteille. Ai niin, säistä on siis turha puhua täällä, koska ei ole kuin yksi sää. Se on aurinkoinen. Kesäkuussa alkavalla sadekaudellakin on kuulemma vain yksi sää. Ei liene vaikea arvata mikä.

TURVALLISUUS
Turvallisuuden tunne on ehkä yksi suurimmista shokeista täällä. Vaikka minulle oli kerrottu Malin pääkaupungin olevan turvallinen, en osannut mitenkään varautua tällaiseen tunteeseen. Kyynisesti luulin sellaisen olevan sula mahdottomuus nykyajan globaaleissa suurkaupungeissa. Samanlaista voisi kokea ehkä hetkellisesti Vimpelin kyläraitilla keskipäivän aikaan kesäkuussa. Mutta tämä on pääkaupunki, asukasluku on ainakin miljoona. En toki ole houkuttelemassa valkoisia naisia humaltumaan Bamakon pimeille kaduille eurotukkoja heilutellen, mutta arkinen elämä tuntuu käsittämättömän turvalliselta. Kontrasti Chileen, jossa vietin viimeiset kolme kuukautta, on mieletön. Koputan puuta ja ehkä turvallisuuden tunne myöhemmin paljastuu illuusioksi, mutta jo sen kokeminen on ollut huikaisevaa.

KÖYHYYS
Mali on köyhä maa. Pääkaupunki Bamako on kuitenkin kaupunki, jossa ihmiset elävät normaalia elämää. Kaduilla ei näe nälkäkuoleman partaalla olevia lapsia ja kurja olisi itse asiassa viimeinen sana, jolla näkemäänsä intuitiivisesti tekisi mieli kuvailla. Mielestäni Helsinki lokakuussa näyttää usein kurjemmalta. Köyhyys näyttäytyy elämän yksinkertaisuutena: on olemassa perusasiat, kuten perhe, joista nautitaan. Taloudellisia resursseja ei juurikaan suurimmalla osasta väestöä ole, mutta elämänilo on paikoin häkellyttävän räiskyvää. Ja huomaan kyllä itsekin nyt sortuvani stereotypioiden sinisilmäiseen vahvistamiseen, mutta tämä on kuitenkin vasta seitsemäs päiväni täällä. Ehkäpä luvassa on analyyttisempaa tulkintaa malilaisesta yhteiskunnasta seuraavan kuuden kuukauden aikana. Tai sitten ei.

OMA KOTI KULLAN KALLIS
MFC:n harjoittelijoiden asunto on tavallisella bamakolaisella asuinalueella. Kämppä on kuitenkin suhteellisen ylellinen paikalliseen elintasoon nähden, mikä varmasti tulee vielä tarpeeseen sitten kun kuherruskuukausi uuden kulttuurin kanssa loppuu ja tulee maashokkivaihe. Silloin ajatus juoksevasta vedestä, sähköstä, katossa pyörivästä tuulettimesta, televisiosta ja yleensä toimivasta sisävessasta lämmittää varmasti. Kliseisesti on todettava, että talo on kuin suoraan vanhoista Afrikka-elokuvista. Aidattu iso, helteinen, pölyävä, iguaaneja ja muita liskoja ja lintuja vilisevä sisäpiha, jonka terassilla voi istuskella ja katsella pimeyden äkkisyöksyä. Laskeutumisesta puhuminen olisi tapahtuman nopeuden aliarvioimista.

Kämppiksinä on kanadalainen Benoit ja brittiläinen Jack, molemmat hyviä tyyppejä. Benoit on ollut täällä kolme kuukautta ja osoittautunut kullan arvoiseksi paikalliseen kulttuuriin perehdyttäjäksi. Benoitin kautta on saanut tutustua naapuruston asukkaisiin, joka auttaa tietenkin kotiutumaan nopeammin. Naapuruston asukkaisiin kuuluvat myös pölyisellä hiekkatiellämme harhailevat lehmät ja kilit sekä naapurin kukko. Tosin niihin tutustumisessa en ole tarvinnut Benoitin apua. Turvallisuuden tunteeseen lisuketta tuo myös se, että naapurit ovat hyvin lähellä. Kun päivän päätteeksi lukitsen ulkoportin ja ulko-oven ja vienosti hikoilen sängyssäni moskiittoverkon alla täydessä yksityisyydessäni kuulen edelleen ihan selkeästi naapuritaloista kantautuvat äänet. Äidin hirssin jauhamisesta kuuluu rytmikäs pauke, lapset juoksentelevat ja itkevät. Kuten lapsilla on tapana missä tahansa päin maailmaa. Ja kukolla on vuorokausirytmi oikeasti hieman sekaisin.

BALONTA
Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta. Jalkapallo on tosiaan huikea asia, myös asiaan jokseenkin ulkokohtaisesti suhtautuvalle. Viime sunnuntaina pelattiin Afrikan Cupin finaali, jota täällä tietenkin seurattiin kaikkialla. Myös meillä katsottiin kaikki mahdolliset pelit viime viikolla. Kisakatsomo tapasi koostua vähintäänkin kämppiksistä, yleensä myös muutamasta Benoitin kaverista, jotka alkavat vähitellen käydä tutuiksi myös Jackille ja minulle, meille uusille tubabuille eli valkonaamoille. Yksi kavereista toimii Malin liigassa erotuomarina, joten varomaton kysymykseni ”kuka on Malin paras pelaaja?” johti siihen, että Adama haki kotoaan julisteen Malin joukkueesta, jonka avulla käytiin läpi lähes koko joukkueen historia tiivistettynä onneksi kuitenkin vain noin puoleen tuntiin. Tiedän siis muun muassa, että Malin joukkue on lempinimeltään ”Les Aigles” eli kotkat. Eihän sitä ikinä tiedä Trivialin oransseista, oudompiakin on kysytty.