Ympäristötyötä Malissa, karua ja kaunista

"Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta."

Missä on Mali? Millaista on elää maailman neljänneksi köyhimmäksi luokitellussa maassa? Miten paikalliset reagoivat länsimaalaisiin pääkaupungissa ja pienissä kylissä? Mitä järkeä on lähteä Suomesta tekemään ympäristötyötä maahan, jossa joidenkin arvioiden mukaan jopa 75% aikuisista on lukutaidottomia? Kysymyksiä, joita mietiskelin lähtiessäni vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi kohti Malia helmikuisesta Suomesta. Kysymyksiä, joihin löysin loistavia vastauksia dodolaisten aikaisemmin kirjoittamista blogeista osoitteessa http://www.dodo.org/projektit/sinsibere.html.

Blogini ideointia
Tällä blogilla on kaksi päämäärää: kertoa Sinsibere-ympäristöhankkeen kuulumisia paikan päältä sekä kirjata omia kuulumisiani ja kulttuuri-ihmetyksiäni. Jokaisen blogimerkinnän alkuun pyrin kertomaan hankkeesta ja sen jälkeen jokapäiväisestä elämästäni. Nähtäväksi toki jää, toteutuuko blogin kirjoitus noin strukturoidusti myös käytännössä. Sen olen nimittäin oppinut jo muutamassa päivässä täällä, että asiat eivät aina mene prikulleen niin kuin niiden on suunniteltu menevän. Itse asiassa niin tapahtuu hyvin harvoin. Tämänkin blogin uljas lanseeraus on jo ehtinyt viivästyä usealla päivällä, koska nettiyhteydet ovat olleet poikki.

Sinsibere-hankkeesta
Kehitysyhteistyöhankkeessa työskenneltäessä yksi keskeisimmistä asioista on paikallisten olojen, kulttuurin ja toimintatapojen tunteminen. Puutteelliset tiedot niistä synnyttävät niitä surullisen kuuluisia hylättyjä koulurakennuksia ja pelloilla käyttämättöminä ruostuvia traktoreita. Sinsibere-hankkeessa paikallistuntemus näyttää olevan kohdillaan, mitä en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vielä itsestäni. Paikalliseen kulttuuriin ja Sinsibere-hankkeeseen sisään pääsemisessä minua auttaa suuresti suomalainen projektikoordinaattori Johanna Togola eli Oona, joka on työskennellyt hankkeen parissa Malissa sen alusta alkaen.

Sinsibere-kehitysyhteistyöhankkeen päämääränä on torjua aavikoitumista Malissa. Päämäärään pyritään kouluttamalla maaseutukylien naisia harjoittamaan ekologisesti kestäviä elinkeinoja. Hanke perustuu malilaisen ympäristöjärjestön sekä kylän naisten yhteiseen ideointiin. Naisten harjoittamaa perinteistä kaupallista puunhakkuuta korvataan muilla ympäristölle ja naisille itselleen suotuisammilla elinkeinomuodoilla. Hankkeeseen osallistuu tällä hetkellä ihmisiä kahdeksasta eri kylästä Malin pääkaupungin Bamakon ympäriltä. Hanketta toteuttaa vuodesta 2001 alkaen malilainen ympäristöjärjestö MFC-Nyetaa (http://www.malifolkecenter.org/). Suomessa hankkeen yhteistyöjärjestö on Dodo ry (http://dodo.org/). Hanketta rahoittaa Suomen Ulkoasiainministeriö.

HANKKEEN PAIKALLINEN TOTEUTTAJA: MFC-NYETAA
Suurin osa malilaisista kansalaisjärjestöistä syntyi demokratian myötä 1990-luvulla. Monet kansalaisjärjestöt syntyivät enemmänkin vastaamaan länsimaisten rahoittajien toiveisiin kuin tyydyttämään malilaisten tarpeita. Kansalaisjärjestöt pyörivät kokonaan palkatulla henkilökunnalla, eivät vapaaehtoisvoimin kuten monet suomalaiset kansalaisjärjestöt. Harva järjestö Malissa on erikoistunut yhteen asiaan, useat vaihtavat toimialaansa rahoittajien toivomusten mukaan. Yhtenä vuonna keskiössä ovat naisten oikeudet ja seuraavana saatetaan keskittyä koulujen rakentamiseen. MFC-Nyetaa muodostaa poikkeuksen tässä mielessä. Se on uudistuviin energiamuotoihin ja ympäristönsuojeluun erikoistunut järjestö. Rahoittajina järjestöllä on malilaisten ministeriöiden lisäksi muun muassa Danida ja Siemenpuusäätiö sekä YK:n alaiset UNEP ja UNDP.

SUOMALAINEN YHTEISTYÖJÄRJESTÖ: DODO RY.
Suomessa Sinsibere-hanketta tukee vuonna 1995 perustettu ympäristöjärjestö Dodo ry. Dodolaisista Sinsiberen parissa toimii kymmenkunta ihmistä, joista yksi on palkattu työntekijä. Sinsibere-ryhmäläisten vastuualueisiin kuuluu omarahoitusosuuden hankkiminen, hankkeesta tiedottaminen Suomessa, hankkeen yleinen valvonta sekä rahoituksen hakeminen Ulkoasiainministeriöltä. Neljä Sinsibere-aktiiveista on vieraillut Malissa hankkeen suunnittelu- ja seurantamatkoilla. Paikallistuntemusta on siis Suomenkin päässä.

Alkuajan havaintoja
Viikko on takana ja monet ensimmäisen päivän ihmetyksistä tuntuvat jo ihan normaaleilta asioilta. Malihan on juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Ja toisaalta ei ollenkaan.

ILMASTO
Malissa on kuuma. Kuumuutta ei pääse pakoon missään. Onneksi olin henkisesti varautunut täysin infernaaliseen kuumuuteen, joten olin positiivisesti yllättynyt siitä, että tämä onkin jollain tapaa kestettävissä. Tosin vielä ollaan menossa kohti kuumempaa kautta, eiliset 37 astetta on vasta kevyt alkusoitto Malin todellisille helteille. Ai niin, säistä on siis turha puhua täällä, koska ei ole kuin yksi sää. Se on aurinkoinen. Kesäkuussa alkavalla sadekaudellakin on kuulemma vain yksi sää. Ei liene vaikea arvata mikä.

TURVALLISUUS
Turvallisuuden tunne on ehkä yksi suurimmista shokeista täällä. Vaikka minulle oli kerrottu Malin pääkaupungin olevan turvallinen, en osannut mitenkään varautua tällaiseen tunteeseen. Kyynisesti luulin sellaisen olevan sula mahdottomuus nykyajan globaaleissa suurkaupungeissa. Samanlaista voisi kokea ehkä hetkellisesti Vimpelin kyläraitilla keskipäivän aikaan kesäkuussa. Mutta tämä on pääkaupunki, asukasluku on ainakin miljoona. En toki ole houkuttelemassa valkoisia naisia humaltumaan Bamakon pimeille kaduille eurotukkoja heilutellen, mutta arkinen elämä tuntuu käsittämättömän turvalliselta. Kontrasti Chileen, jossa vietin viimeiset kolme kuukautta, on mieletön. Koputan puuta ja ehkä turvallisuuden tunne myöhemmin paljastuu illuusioksi, mutta jo sen kokeminen on ollut huikaisevaa.

KÖYHYYS
Mali on köyhä maa. Pääkaupunki Bamako on kuitenkin kaupunki, jossa ihmiset elävät normaalia elämää. Kaduilla ei näe nälkäkuoleman partaalla olevia lapsia ja kurja olisi itse asiassa viimeinen sana, jolla näkemäänsä intuitiivisesti tekisi mieli kuvailla. Mielestäni Helsinki lokakuussa näyttää usein kurjemmalta. Köyhyys näyttäytyy elämän yksinkertaisuutena: on olemassa perusasiat, kuten perhe, joista nautitaan. Taloudellisia resursseja ei juurikaan suurimmalla osasta väestöä ole, mutta elämänilo on paikoin häkellyttävän räiskyvää. Ja huomaan kyllä itsekin nyt sortuvani stereotypioiden sinisilmäiseen vahvistamiseen, mutta tämä on kuitenkin vasta seitsemäs päiväni täällä. Ehkäpä luvassa on analyyttisempaa tulkintaa malilaisesta yhteiskunnasta seuraavan kuuden kuukauden aikana. Tai sitten ei.

OMA KOTI KULLAN KALLIS
MFC:n harjoittelijoiden asunto on tavallisella bamakolaisella asuinalueella. Kämppä on kuitenkin suhteellisen ylellinen paikalliseen elintasoon nähden, mikä varmasti tulee vielä tarpeeseen sitten kun kuherruskuukausi uuden kulttuurin kanssa loppuu ja tulee maashokkivaihe. Silloin ajatus juoksevasta vedestä, sähköstä, katossa pyörivästä tuulettimesta, televisiosta ja yleensä toimivasta sisävessasta lämmittää varmasti. Kliseisesti on todettava, että talo on kuin suoraan vanhoista Afrikka-elokuvista. Aidattu iso, helteinen, pölyävä, iguaaneja ja muita liskoja ja lintuja vilisevä sisäpiha, jonka terassilla voi istuskella ja katsella pimeyden äkkisyöksyä. Laskeutumisesta puhuminen olisi tapahtuman nopeuden aliarvioimista.

Kämppiksinä on kanadalainen Benoit ja brittiläinen Jack, molemmat hyviä tyyppejä. Benoit on ollut täällä kolme kuukautta ja osoittautunut kullan arvoiseksi paikalliseen kulttuuriin perehdyttäjäksi. Benoitin kautta on saanut tutustua naapuruston asukkaisiin, joka auttaa tietenkin kotiutumaan nopeammin. Naapuruston asukkaisiin kuuluvat myös pölyisellä hiekkatiellämme harhailevat lehmät ja kilit sekä naapurin kukko. Tosin niihin tutustumisessa en ole tarvinnut Benoitin apua. Turvallisuuden tunteeseen lisuketta tuo myös se, että naapurit ovat hyvin lähellä. Kun päivän päätteeksi lukitsen ulkoportin ja ulko-oven ja vienosti hikoilen sängyssäni moskiittoverkon alla täydessä yksityisyydessäni kuulen edelleen ihan selkeästi naapuritaloista kantautuvat äänet. Äidin hirssin jauhamisesta kuuluu rytmikäs pauke, lapset juoksentelevat ja itkevät. Kuten lapsilla on tapana missä tahansa päin maailmaa. Ja kukolla on vuorokausirytmi oikeasti hieman sekaisin.

BALONTA
Alan jo melkein sulaa ajatukselle koko maailmaa yhdistävästä suuremmasta voimasta. Jalkapallo on tosiaan huikea asia, myös asiaan jokseenkin ulkokohtaisesti suhtautuvalle. Viime sunnuntaina pelattiin Afrikan Cupin finaali, jota täällä tietenkin seurattiin kaikkialla. Myös meillä katsottiin kaikki mahdolliset pelit viime viikolla. Kisakatsomo tapasi koostua vähintäänkin kämppiksistä, yleensä myös muutamasta Benoitin kaverista, jotka alkavat vähitellen käydä tutuiksi myös Jackille ja minulle, meille uusille tubabuille eli valkonaamoille. Yksi kavereista toimii Malin liigassa erotuomarina, joten varomaton kysymykseni ”kuka on Malin paras pelaaja?” johti siihen, että Adama haki kotoaan julisteen Malin joukkueesta, jonka avulla käytiin läpi lähes koko joukkueen historia tiivistettynä onneksi kuitenkin vain noin puoleen tuntiin. Tiedän siis muun muassa, että Malin joukkue on lempinimeltään ”Les Aigles” eli kotkat. Eihän sitä ikinä tiedä Trivialin oransseista, oudompiakin on kysytty.