Liveroolipelejä

Maliin on vaikea suhtautua neutraalisti. Maassa on niin paljon asioita, joihin ihastuu tosissaan ja niin paljon asioita, joita ei voi sietää. Harvat asiat jäävät yhdentekeviksi. Ensimmäiseen kategoriaan itselläni sujahtavat ihmisten ystävällisyys, yhteisöllisyys, tanssi, musiikki, ilo, kekseliäisyys, huumorintaju, vieraanvaraisuus, välittäminen, oman naapuruston tunnelma ja ruoka. Jälkimmäiseen tiensä löytävät ainakin sukupuoliroolit, eriarvoisuus, hierarkiat, yksityisyyden puute, tô-puuron kastike ja valkoisena keskustassa liikkuminen.

Viimeisen blogipostauksen ajattelin omistaa yhdelle hilpeimmistä asioista malilaisessa yhteiskunnassa, ilmiölle nimeltä le cuisinage. Kyseessä on Malin sosiaalinen liima, perinne jolla huumorin kautta käsitellään eri etnisten ja ammattiryhmien välisiä eroja ja mahdollisia ristiriitoja. Paikoin vitsit äityvät varsin rankoiksikin, sivullisen korviin ”olet orjani” –huudahdukset kuulostavat varsin mielenkiintoisilta. Mutta lopuksi aina nauretaan.

Kuten suurin osa Afrikan maista myös Malin väestö koostuu lukuisista eri etnisistä ryhmistä bambaroiden ollessa niistä suurin. Vaikeilta etnisiltä konflikteilta on kuitenkin vältytty maan pohjoisosan vaaleaihoisten tuareg-nomadien tilannetta lukuun ottamatta. Näillä Saharan vaeltavilla asukeilla on pitkälti erilainen historia, perinteet ja uskomukset kuin muilla malilaisilla. Maan mustien etnisten ryhmien välillä yhteiselo on rauhallista. Cuisinagella on osuutensa asiaan, sillä sen mukaan kaikki malilaiset ovat periaatteessa sukua keskenään, samaa mandinke-alkuperää.

Yhdestäkään malilaisesta keskustelusta tuntemattoman kanssa ei selviä paljastamatta sukunimeään ja ehkä myös sitä mistä on kotoisin. Cuisinage syntyi sosiaalisten konfliktien ehkäisemiseksi. Sen perustana ovat muinaiset tarinat ja eri sukujen edustajien välillä solmitut sopimukset. Esimerkiksi Diarrat ja Traoret ovat vuosisatoja sitten tehneet rauhansopimuksen, jonka mukaan kaikkien Diarrojen jälkeläisten on kunnioitettava Traoreja ja toisin päin. Dogonit (kuva Telin dogoni-kylästä) ja bozot puolestaan olivat alun perin veljiä keskenään, ja siksipä niiden edustajien ei tulisi koskaan solmia avioliittoa keskenään.

Usein sukunimet edustavat myös tiettyä ammattikuntaa, mikä aikaisemmin piti jokseenkin paikkansa, sillä ammatit periytyivät usein perheessä isältä pojalle. Cuisinage ei nykyään ole yhtä ehdoton kuin esimerkiksi Intian kastijärjestelmä. Silti perinne painaa paljon ja cuisinage toimii osaltaan myös sosiaalisen liikkuvuuden ehkäisijänä. Ja silloinkin kun ammattikuntaa on vaihdettu, voivat muut vielä laskea leikkiä oletusarvoisesta ammatista.

Ulkomaalaisten kannalta asiassa parasta on se, että jokainen meistäkin saa oman malilaisen nimensä. Aikaisemmin kyseessä on ollut juhlallisempi seremonia, jossa nimi saatiin kyläyhteisön vaikutusvaltaiselta jäseneltä. Nykyään nimen saattaa saada ohimennen kulmakioskilla (kuten minä), julkisessa liikennevälineessä (kaverini Laura) tai vihannestorilla (kaverini Heikki). Ihmiset antavat usein oman nimensä tai vastakkaisen sukupuolen edustajalle puolisonsa nimen. Nimen saatuaan sitä onkin valmis astumaan liveroolipeliin, jonka hahmot ovat tulosta vuosisatojen historian käänteistä.

Oma nimeni on Kadiatu Diallo. Olen siis peul-nainen eli fla muso. Ammatiltani olen karjankasvattaja, erityisesti lehmät (misiw) ovat lähellä sydäntäni. Yleensä minulta tiedustellaan maitoa (nono) ostettavaksi tai lahjaksi, sitä lupaan toki auliisti tuoda heti seuraavana päivänä, insallah eli jos luoja suo. En todellakaan pidä esimerkiksi Kane-nimisistä, koska he ovat seppiä ja Coulibaleille naureskelen, mutta niinhän kaikki muutkin tekevät. Jostain kumman syystä suurin osa ulkomaalaisista yleensä sattuu saamaan juuri tuon Coulibaly-nimen.

Puolen vuoden oleskelu, ihastelu ja kauhistelu Malissa alkaa olla ohi. Kuuden kuukauden aikana vakuutuin vielä lisää ainakin kahdesta asiasta: kehitysyhteistyö on äärettömän haastava laji ja maailman eriarvoisuudelle on tehtävä jotain. Mikäli Kadiatu Diallo –identiteetistä ei voi kuoria esiin supersankaria on kai vain keksittävä arkisempia tapoja toimia. Ja päästävä myös mahdollisimman pian suomalaiseen saunaan ja järveen uimaan.

Kiitos blogin lukijoille seurasta ja kommenteista!

Kokemusten vaihtoa naisten kesken

Suomalaisella Siemenpuu-säätiöllä on ympäristöhanke eteläisessä Malissa. Myös sitä toteutetaan yhteistyössä MFC-järjestön kanssa, jolla on sivutoimipiste Sikasson kaupungissa. Hankkeessa tavoitteena on vahvistaa paikallisten kyläläisten ympäristötietoutta sekä ympäristöalan vaikuttamistyötä. Hanke vastaa kansallisen ympäristöfoorumin järjestämisestä vuosittain Malissa. Lisäksi hankkeen kautta rahoitetaan kyläläisten itsensä kehittämiä ja toteuttamia pienimuotoisia ympäristöhankkeita.

Yksi näistä pienhankkeista on Finkolo-Ganadougoussa toteutettava perinteisten tulisijojen vaihtaminen energiaa säästäviin tulisijoihin. Pienhanke on käynnistynyt vuonna 2007 ja kylän naisille on järjestetty koulutus liesien valmistuksesta maaliskuussa 2008. Koulutuksen jälkeen naiset ovat rakentaneet yli 200 energiaa säästävää liettä kyläänsä. Sinsiberessa energiatehokkaiden liesien valmistamiseen on koulutettu naisia muun muassa Tafelen ja Sienen kylissä. Seitsemälletoista finkololaiselle aktiivinaiselle järjestettiin mahdollisuus matkustaa Sinsiberen hankekyliin vierailulle jakamaan kokemuksia.

Energiatehokkaiden liesien valmistuksen opettaminen toinen toisilleen (kylissä on opittu eri malleja) oli konkreettinen tavoite neljän päivän vierailulle. Muuten ajatuksena oli luoda keskustelumahdollisuus useita vuosia Sinsiberessa toimineiden ja vastikään hanketoimintaa puolestaan aloittavien naisten välille. Sinsiberen naisilla on kokemusta josta ammentaa ja antaa vinkkeja, finkololaiset puolestaan voivat tuoda uusia näkökulmia pidempään toimineeseen hankkeeseen. Lisäksi haluttiin herättää ajatuksia näyttämällä Malin vihreimmällä alueella asuville kyläläisille puunhakkuun seurauksia Bamakon ympäristössä. Useinhan omin silmin näkeminen on teoreettista ympäristökoulutusta monin verroin tehokkaampi vaikuttamiskeino.

Vastaanotto Sienen kylässä oli juhlallinen. Kyläläiset olivat kokoontuneet kylän sisäänkäynnillä olevan mangopuun alle ja finkololaisten bussista laskeutumista tahditti iloinen laulu n´goussoun-soittimilla rytmitettynä. Tanssista ja laulusta ei ollut pulaa muutenkaan seuraavien päivien aikana. Vaikka onneksi paljon varsinaistakin asiaa puhuttiin kokouksissa, oli toinen tärkeä painopiste ehdottomasti yhdessä olemisessa ja asioiden jakamisessa myös musiikin ja tanssin kautta. Pariin otteeseen joka päivä alkoi joku naisista laulaa ja muut yhtyivät kiertämään kehää laulaen ja taputtaen. Lopulta kehän kiertäminen huipentui tanssiesityksiin, joissa naiset vuorotellen ottivat pääroolin.

Naisten käymät keskustelut olivat vilkkaita ja kysymykset hankkeisiin liittyen runsaita. Erityisesti osuuskuntatoiminnan käynnistäminen kiinnosti finkololaisia. Oli mukava huomata, että sinsibereläiset antoivat vastauksia rennosti ja vuolassanaisesti, hanketyöntekijä-Amin lisäyksiä vastauksiin ei yleensä tarvittu. Keskustelut käytiin siis aidosti kylien naisten eikä pelkkien hanketyöntekijöiden välillä. Kysymykset olivat käytäntöön tiukasti kytkettyjä, osuuskunnan lisäksi puhuttiin puiden istutuksesta, viljelemisestä, saippuan valmistamisesta, mikroluotoista ja karitevoin jalostamisesta.

Protestanttisesta työetiikasta ponnistavaa tanssin ja laulun määrä vähän hätkähdytti. Siinä missä itse olisi halunnut kokouksien jatkuvan loputtomiin saikin huomata muiden jo kiiruhtavan kohti rumpujen kuminaa. Toisaalta kuuluuhan länsimaisiinkin useiden päivien kokouksiin illanviettoja, joilla on oleellinen rooli kokouksen onnistumisessa. Vaikka käytännön toteutus on eri, ehkä molemmilla tavoilla usein päästään samaan päämäärään eli tunnelman vapauttamiseen yhteistyön helpottamiseksi. Kokoavassa keskustelussa kiitokset olivatkin ylenpalttisia. Opittujen asioiden lisäksi vieraat kehuivat juuri lämminta vastaanottoa ja isäntien halua viettää aikaa yhdessä heidän kanssaan. Vierailun arvostamisesta Sinsiberen kylien puolesta kertoi Sienen kylän paikallisesti katsoen suuri kunnianosoitus vieraille. Heille lahjoitettiin vuohi, joka teurastettiin ja tarjottiin juhlaillallisena.

Kyläläisten elämänrytmistä

Malilaisissa kylissä eletään lineaarisen ajan sijaan syklistä aikaa, aivan kuten Suomessa ennen teollistumista. Aika saa pitkälti merkityksensä auringonnousujen ja vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Rannekelloja löytyy kylän tärkeimpien miesten ranteista, mutta suurimmalle osalle kyläläisistä tarkat kellonajat ovat harvoin merkityksellisiä. Kyläkokoukset ja muut aktiviteetit alkavat, kun kaikki ovat paikalla, eivätkä kello 16.30. tai 8.00.

Aamu sarastaa Malissa jo kuuden aikoihin, seitsemältä terassillamme herätessä kirkkaus melkein koskee silmiin. Kylissä jututtamani naiset kertovat heräävänsä viiden, jotkut jopa neljän aikoihin. Ajankohta on niin käsittämättömän aikainen itselleni, etten hämmästykseltäni ole ymmärtänyt kysyä edes syytä siihen. Ehkä päivän vilpoisimmat hetket pitää käyttää tarkkaan hyödyksi, sillä kun helle on paahtavimmillaan ei työnteko juurikaan onnistu. Silloin on aika levähtää. Aamuherääminen on ainakin ruoanlaittovuorossa oleville naisille aikainen siitäkin syystä, että aamupalan on oltava valmiina silloin kun muu perhe herää.

Iltaisin pilkkopimeä tulee seitsemän aikoihin. Hyvin harvoissa kylissä on sähköä joten helteisen yön pimeys on hyvin kokonaisvaltainen kokemus. Sitä valaisevat ainoastaan ajoittain pimeyttä halkovat taskulamppujen valokeilat. Näistä valolähteistä huolimatta lähes kaikki toiminta lakkaa pimeän laskeuduttua. Ainut aktiviteetti, jota itse olen kyläelämässä pimeän jälkeen todistanut on nuotion hehkussa harrastettu rumpujen ja laulun säestämä tanssiminen.

Vuorokausirytmin lisäksi vuodenajat jäsentävät elämää. Sadekausi kestää Malissa noin neljä kuukautta, kesäkuusta syyskuuhun. Se on vuoden kiireisin aika, silloin töitä paiskitaan olan takaa. Viime kylävierailulla huomasin tämän konkreettisesti. Kylistä saattoi löytää lähinnä pieniä lapsia ja vanhuksia. Kaikki kynnelle kykenevät aikuiset olivat puolestaan töissä pelloillaan, joiden varassa suurimman osan kyläläisistä toimeentulo lepää. Eräs kyläläinen totesikin pitävänsä kylä- ja kaupunkielämän toisistaan erottavana asiana sitä, että "kylässä voi viljellä toisin kuin kaupungissa".

Kokouskuulumisia

Sinsibere-hankkeen uudessa vaiheessa keskeistä on tukea osuuskunnan toimintaa. Osuuskunnan perustamiskokous pidettiin marraskuussa 2007, ja sille on valittu kymmenjäseninen hallitus. Hallituksen jäsenien joukosta naiset ovat valinneet puheenjohtajan, sihteerin ja rahastonhoitajan. Osuuskuntatoiminnan avulla hankkeen omistajuus siirretään naisten omiin käsiin, mikä toivottavasti takaa toiminnan jatkumisen hankkeen loppumisen jälkeenkin.

Osuuskunnan hallitus kokoustaa kerran kuukaudessa tällä hetkellä MFC-toimiston tiloissa. Kokous ei varmasti jää huomaamatta keneltäkään toimiston työntekijöistä, sen verran eläväisestä ja äänekkäästä päivästä on kyse. Naiset saapuvat paikalla kulkupeliensä ehdoilla. Osalle naisista kokouspäivä merkitsee noin kymmenen kilometrin pyöräilymatkaa kuoppaista hiekkatietä pitkin ennen pikkubussiin hyppäämistä. Jokunen jäsen on toimistolla odottamassa jo saapuessani töihin kahdeksan aikoihin, koska ainut kulkuyhteys pääkaupunkiin on kukonlaulun aikaan. Kokous alkaa kymmenen kieppeillä, jolloin lähes kaikki jäsenet ovat ennättäneet paikalle.

Kokouksen puheenjohtajana toimii osuuskunnan puheenjohtaja Kossira Samake (kuvassa oik.). Häntä avustaa tarvittaessa MFC:n työntekijä Aminata Barry (kuvassa vas.). Kokousraportit kirjoittaa sihteeri Koyan Bagayoko ja varasihteeri Bintou Diabate. Kokous käydään tietenkin bambaraksi, sillä kokoukseen osallistujien ranskan osaaminen rajoittuu lähinnä tervehdyksiin ja joihinkin pikkusanoihin. Itse saan kokouksen sisällön osittain käännettynä paikan päällä ja osittain selitettynä kokouksen jälkeen. Tietenkään täydellistä ymmärrystä en mitenkään kokouksesta voi saada, koska en sitä bambarankielellä pysty seuraamaan.

Kielirajat ylittävää tarkkailua voi kuitenkin aina harrastaa. Naiset ovat aktiivisia, kaikki heistä tuntuvat osallistuvan keskusteluun ja välillä koko sali repeää remakkaan nauruun. Mielikuvat alistetuista musliminaisista haihtuvat nopeasti naisia katsellessa. Tietenkin naisten alistaminen paikallisessa yhteiskunnassa on vahvasti olemassa, se vain näyttäytyy eri tavalla. Hiljaiseksi hissukaksi sen avulla ei malilaista naista ole nimittäin tehty. Osuuskuntatoiminnan avulla naiset ovat myös kehittäneet asiaosaamistaan: heidän puheenvuoronsa kokouksissa ovat napakampia ja asiapitoisempia kuin alkuaikoina.

Viime viikon kokouksessa keskusteltiin pähkinöiden myymisestä voittojen saamiseksi. Kukin nainen kertoi kylästään tämänhetkiset pähkinöiden myyntihinnat ja sitten mietittiin ajankohtaa ja paikkaa osuuskunnan pähkinöiden myymiselle. Keskustelua herätti myös yhteispellon pystyttäminen osuuskuntatontille. Se sai suurta kannatusta naisten keskuudessa ja MFC:n Ami piti sitä myös toimivana ajatuksena. Kokous kestää yleensä koko päivän, ja korvaukseksi ajastaan naiset saavat pienen kokouspalkkion sekä heille tarjotaan riisiateria lounaaksi.

Naisten ideana oli lisäksi osuuskuntatontin aitaaminen jatropha-puilla, joista saatua öljyä voidaan käyttää esimerkiksi saippuanvalmistuksessa. Huolensa naiset ilmaisivat toisen järjestön kilpailevasta osuuskunnasta, jota perustetaan Sanankoroban kuntaan. He pelkäsivät, että se voi vähentää kiinnostusta Sinsibereä kohtaan. Hallituksen naiset sanoivat tekevänsä kaikkensa Sinsiberen osuuskunnan menestyksen eteen.

Yhteistyötä toisen osuuskunnan pystyttäneen järjestön kanssa suunniteltiin useissa yhteiskokouksissa järjestöjen välillä. Lopulta toinen järjestö päätti kuitenkin perustaa oman osuuskuntansa. Taustalla saattoi olla esimerkiksi rahoittajan vaatimus. Monille järjestöille näkyvyys on tärkeää, ja järjestön nimikyltin pystyttäminen saattaa joskus kiilata yhteistyössä toimimisesta koituvien etujen edelle. Onneksi paljon tehdään yhteistyötäkin eri hankkeiden välillä. Silti voin vain kuvitella kuinka nurinkuriselta tilanne saattaa näyttää kyläläisten näkökulmasta: kehitysyhteistyöhankkeet näyttäytyvät keskinäisinä kilpailijoina, joiden tavoitteena tuntuu olevan kyläläisten suosion valloittaminen itselleen.

Tanssii tähtien loisteessa

Kylävierailulleni Sienen kylään sattui osumaan kolmet häät. Kylän kannalta viikko oli juhlavasti muuttovoittoinen, sillä kylän naisista ainoastaan yksi lähti toiseen kylään naimisiin, ja Siene puolestaan toivotti tervetulleiksi kylään asumaan kaksi uutta naista. 408:n asukkaan kylän väkiluku siis kasvoi 409 ihmiseen. Suurin osa naisista lähtee toiseen kylään tai kaupunkiin mennessään naimisiin, joskus avioliittoja toki solmitaan kyläyhteisön sisälläkin. Malilaisista noin 70 prosenttia asuu edelleen maaseudulla, joten usein vastanaineen muuttokohde on toinen kylä kaupungin sijaan.

Isäntäperheeni Komakarojen tytär oli yksi tuoreista morsioista. Hänet oli kuitenkin jo viety uuden aviomiehensä luo kun saavuin kylään perjantaipäivänä, eli morsianta en ikinä tavannut. Morsiamen puuttuminen ei kuitenkaan sukulaisten juhlimisintoa vähentänyt. Morsiamen sukulaisnaisia oli tullut paikalle ainakin parisenkymmentä. Itsekin sulauduin, jos en nyt ihan luontevasti, niin ainakin hivenen verran juhlavieraiden joukkoon. Morsiamelle lahjoitetut tavarat (kuvissa) odottivat kylässä vielä kuljetusta uuteen kotiinsa. Ostimme MFC:n hanketyöntekijä-Amin kanssa lahjaksi kankaan, joka on yksi malilaisten häiden ja ristiäisten peruslahjoista.

Häitä Malissa on tapana juhlia pitkään ja hartaasti mikäli mahdollista. Sienen kylässä juhlinta alkoi torstai-iltana ja jatkui erinäisissä muodoissaan lauantaihin asti. Ja minä kun luulin, että kyläelämä Malissa on rankkaa työntekoa ja pitkiä päiviä. Yhtä juhlaahan se on! No, toki näihin häähumuisiinkin päiviin mahtui myös paljon erilaista työntekoa, mutta aika monta kertaa päivässä tartuttiin myös minua hihasta hihkuen: ”tubabu, donke, donke, anga taa!” eli valkonaama, tanssimaan, tanssimaan, mennään.

Kylävierailun positiivisella tavalla hurjimmat hetket koin ehdottomasti tanssiessa. Ensimmäisenä iltana pimeän jo laskeuduttua naiset kaappasivat minut mukaansa ja sokkeloisten sisäpihojen läpi puikkelehtien saavuimme perille paikkaan, johon osa kylän naisista oli kokoontunut. Siellä laulun ja taputusten säestyksellä osa naisista kiersi kehää. Minut tyrkättiin tietenkin heti ”sisäpiiriin” mukaan. Sillä hetkellä kiitin hiljaa mielessäni vuosien tanssitaustaa, jonka avulla en jaksanut ujostella tilannetta yhtään. Erityisesti salsa-, samba- ja afrotanssituntien opit pääsivät oikeuksiinsa juurillaan. Paikallisiin verrattuna saatoin toki muistuttaa lähinnä rytmitajutonta rautakankea, mutta kilpailusta ei onneksi ollutkaan kyse.

Jonkun ajan kuluttua minua vietiin taas. Tällä kertaa kohteena oli varsinainen juhlapaikka, johon koko loppukylä tuntui olevan kokoontunut. Tanssi alkaa yleensä rauhallisemmin kehää kiertämällä, kunnes sitten jostain merkistä rytmi kiihtyy, kehä purkautuu ja keskellä jää tanssimaan yksi tai pari tanssijaa. Mukaan voi itsekin hypätä koska haluaa. Rytmi on niin nopea, että kovin pitkään ei edes huippukunnolla varustettu tanssija sitä jaksa, vaikka ympärillä olijat hurjin taputuksin ja huudoin kutakin tanssijaa aina kannustavatkin. Tunnelma on melkoisen intensiivinen, melkein hypnoottinen. Rytmi tulee parista kolmesta rummusta, joita soitetaan kehän laidalla.

Seuraavanakin päivänä vedenhaun, ruoanlaiton ja kylään tutustumisen välissä ehdimme myös tanssimaan. Keskellä päivää tunnelma oli hyvin erilainen, arkisempi ja keveämpi. Hauskaa oli sekin ja tanssini herätti taas suurta hilpeyttä, mutta yön tuomaa taianomaista tunnelmaa ei voinut korvata millään. Olinkin innoissani, kun iltatoimien jälkeen tubabua kaipailtiin jälleen, ja rumpujen ääni johdatti meidät taas uudelle juhlapaikalle. Tällä kertaa paikalla ei ollut koko kylä, vaan ainoastaan osa kylän naisista. Tunnelma oli intiimimpi ja rytmit, jos mahdollista, vieläkin nopeampia.

Sametinpehmeä sysimusta yö afrikkalaisessa kylässä. Taustalla hurjiin rytmeihin kiihtyvät rummut ja nuotion tuoma pieni valonkajastus. Seurana hymyileviä naisia, jotka innokkaasti tarttuvat käteesi ja vetävät mukaansa tanssimaan. Häviävän pieni hetki elämässä, jolloin kaikki kulttuurierot katoavat. Jäljellä jää vain perimmäinen ihmisyys, jonka jaat muiden kanssa sydämensykkeeseen tahditetun rytmin kautta. Vapauttavaa on hukata hetkeksi kaikki looginen ja älyllinen, unohtaa oma tietoinen persoonansa. Opittuihin asioihin perustuvan järjen sijaan voi toimia hetken ainoastaan vaistojaan ja kehoaan kuunnellen. Pas mal! Hetki, jota muistella, kun kulttuurierot käyvät ylivoimaiseksi ja on jo kaivamassa Royal Air Marocin puhelinnumeroa aikaistaakseen paluulentoaan kohti Suomen suvea.

Ai niin, kiitokseksi upeista juhlista niiden loppuessa päätin kauniisti kiittää kyläläisiä. Kaiken heidän laulamisensa jälkeen oli vähintään kohtuullista, että myös minä onnittelin hääkansaa laulun lurittamisella. Vaikka tanssiminen afrikkalaisten rytmien tahdissa tuntuu luonnolliselta tavalta itseilmaisulle en voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa samaa laulamisesta. Eikä päähäni pälkähtänyt mitään sen sopivampaa kuin vanha kunnon Ukko Nooa. Ihan haikean kauniisti se mielestäni kajahti Sienen yössä häävieraiden kuunnellessa ihmeissään. Tosin seuraavana päivänä tipahtaneet kehut koskivat vain tanssitaitojani, lauluosio jätettiin hienovaraisesti kommentoimatta.

Kuvassa sieneläisiä lapsia poseeraamassa.

Hyötyjä ja "hyötymistä"

Viimeisen kylävierailun aikana käymäni keskustelut tihkuivat mannaa Sinsiberelle. Vietin yhteensä neljä päivää kahdessa eri hankekylässä, joista molemmat tuntuivat olevan tyytyväisiä hankkeen kautta saatuihin tuloksiin. Banco couran kylässä puuta ei hakata ollenkaan, vaan ansiot hankitaan muutoin. Banco coura on yksi niistä hankekylistä, jossa puuta ei hakattu kaupalliseen tarkoitukseen hankkeen alkaessakaan. Hankkeeseen haluttiin ottaa mukaan myös sellaisia kyliä, ettei ainoastaan puita hakkaavia kyliä tukemalla välittyisi puunhakkuuseen kannustava kuva hankkeesta. Tällöin olisi ollut olemassa riski, että puita hakkaamattomat kylät olisivat aloittaneet puunhakkuun päästäkseen mukaan hankkeeseen.

Banco couran naiset kertoivat Sinsiberen tukemasta puutarhanviljelystä, saippuan valmistuksesta sekä pienliiketoiminnasta. Mieleeni jäi Alima Coulubaly (kuvassa), joka esitteli ylpeänä saviruukkujaan, joiden valmistamiseen hän oli saanut täydennyskoulutusta hankkeen kautta. Molemmissa kylissä korostui hankkeen alkuaikoina aloitetun mikroluottotoiminnan tärkeys. Pienten lainojen avulla naiset olivat muun muassa ostaneet tarvikkeita saippuan valmistamiseen sekä käynnistäneet muunlaista pienliiketoimintaa. Alapuolella kuvassa Fatmata Doumbia Sienen kylässä myymässä aamupalaa.

Myös Sienen kylässä hanketta näytettiin arvostettavan. Siellä kaupallinen puunhakkuu on hankkeen myötä vähentynyt, mutta sitä ei ole voitu kokonaan lopettaa. Syy tähän on lähinnä vesiongelma puutarhassa. Haastattelemieni ihmisten mukaan mikäli kasteluveden saaminen olisi turvattu puutarhassa, voisivat he lopettaa kaupallisen puunhakkuun. Tällainen tulos ollaan hankkeen kautta saatu aikaan Tafelen kylässä, jossa puutarhaviljely on korvannut ennen hanketta puunhakkuusta saadut tuotot.

Sienen kylän vesiongelma on ollut jo monta vuotta esillä ja sen ratkaisemiseksi on kehitelty pitkällekin suunniteltuja ideoita. Käytännössä seinä nousi kuitenkin vastaan siinä vaiheessa, kun kyläläisiltä odotettiin taloudellista panostusta ongelman ratkaisuun. Kehitysyhteistyössä järkevää ei useinkaan ole vain lahjoittaa asioita ilman että asianomaiset itse osallistuisivat hankkeen toteuttamiseen joko rahallisesti tai muutoin. Motivaatio ilmaiseksi tulleiden asioiden pyörittämiseksi on usein heikompi kuin sellaisten, joita varten on vaadittu omaa panostusta.

Molemmissa kylissä hanketta kehuttiin erityislaatuiseksi, koska se keskittyy naisten elämänlaadun parantamiseen ja antaa naisille itselleen päätäntävaltaa asioihin. Banco couran kylässä haastattelemani nainen kertoi, että hänen mielestään Sinsibere ”parantaa naisten sairaudet”. Tulkkini katsoi asiakseen vielä tähdentää, että kyseessä oli kuvainnollinen, ei konkreettinen, ilmaisu. Sain siis kuulla pääosin positiivista palautetta hankkeesta. Ainut kritiikki oli se, että lisääkin pitäisi tehdä. Ja tuo kyseinen kritiikki tai toive -riippuu miltä kantilta asiaa katsoo- toistui lähes jokaisessa puheenvuorossa.

Minulta pyydettiin traktoria, kastelujärjestelmän pystyttämistä, rahaa, päänsärkytabletteja, kyytiä kaupunkiin, avioliittoa, valokuvia ja lahjoja. Edustan hanketta, joten hankkeeseen liittyvät toiveet ovat jokseenkin ymmärrettäviä. Toisaalta edustan myös rikasta länsimaalaista, mikä kyläläisten mielestä ehkä oikeuttaa muut pyynnöt. Ja toisaalta kyseessä taitaa olla pitkälti myös mentaliteettien välinen ero.

Takaisin yksilöllisyys-yhteisö –keskusteluun. Suomen nyky-yhteiskunnassa on tapana, että kukin yksilö hoitaa omat asiansa. Mikäli ylitsepääsemättömiä ongelmia tulee, valtio rientää apuun. Täällä lähtökohtaisesti yhteisö pitää huolen yksilöistä. Jos jollain yhteisön jäsenellä on jotain, jaetaan se usein muiden kanssa. Tämä näkyy selkeästi Malissa esimerkiksi ruoan suhteen, muut ihmiset kutsutaan aina syömään mukaan. Jakaminen näkyy myös siten, että usein perheiden taloudellisesti parhaiten menestyneiden oletetaan käytännössä elättävän myös muuta sukua. Tämä saattaa ymmärrettävästi koetella paljon työtä menestyksensä eteen tehneen henkilön sukurakkautta. Herttaisen näppärä kultainen keskitie olisi taas poikaa tässäkin asiassa, toisista ja itsestään huolehtimista sopivassa suhteessa, kiitos!

Rankinta kylävierailussa oli eriarvoisuuden konkreettinen huomaaminen. Hetket, jolloin mietin, että itselleni ei tuntuisi missään maksaa vaikka muutamankin naisen Sinsiberen osuuskunnan osallistumismaksu (reilu 4 euroa), joka voisi avata heille oven uuteen elämään. Useat naiset ovat pyytäneet lisäaikaa pystyäkseen maksamaan osallistumismaksun. Ja kuitenkin järkeni sanoo, että rahan suoraan antamiseen kyläläisille ei voi ryhtyä useastakaan syystä. Se saattaa monesti vain passivoida vastaanottajaa, luoda kateutta kyläyhteisön sisälle ja saada aikaan kovat paineet jokaiselle seuraavalle länsimaalaiselle, joka kylään tulee vierailulle.

Aikamoista itsensä kylmettämistä sekä myös pitkää pinnaa vaatii pyyntöihin suhtautuminen kärsivällisesti kuunnellen ja sen jälkeen niiden kuittaaminen huumorintajulla. Useimmissa tilanteissa olisi loukkaavaa sanoa jyrkkä ei, oli pyyntö miten suhteeton tahansa. Parempi tapa on yleensä yrittää kääriä kieltävä vastaus huumorin suojaan. Ja toki välillä on vastassa myös ikävämpiä tilanteita, jolloin on vain heitettävä kulttuurisensitiivisyydet romukoppaan ja sanottava napakka ei. Alkuaikoina Malissa asioiden minulta pyytäminen tuntui nololta ja loukkaavaltakin, nykyään suhtaudun asiaan jo vähän rennommalla otteella.

Kuvaavaa on ehkä suhtautumiseni muuttuminen naapurin Kadin pyyntöihin järjestää hänelle töitä. Aluksi koin asian loukkaavaksi, ajattelin surullisena hänen haluavan vain hyötyä länsimaisesta kaveristaan. Nyt ajattelen, että koko ”hyötymisen” käsite on ihan erilainen täällä. Uskon, että hän pyytää samaa asiaa myös muilta kavereiltaan. Vaikkakin ehkä useammin minulta, koska meidän länsimaalaisten kuvitellaan usein pystyvän ihan ihmeellisiin suorituksiin, esimerkiksi ostamaan tuosta vaan muutaman auton toiselle naapurillemme. Ne pyynnöt tosin loppuivat, kun kerran kärsivällisesti istuin alas selittämään juurta jaksain kyseiselle naapurille taloudellista tilannettani suhteutettuna autojen hintoihin Suomessa ja vapaaehtoistyön käsitteeseen.

Paluu Bamakoon

Another day in paradise

Joku pyysi minua kertomaan ihan tavallisesta arkipäivästä täällä. Olisi kai hienoa sanoa, että eihän täällä mitään tavallisia arkipäiviä olekaan, jokainen päivä kun on uusi seikkailu. Usein se siltä tuntuukin, mutta kai sentään jonkinlaista rutiiniakin on jo löytynyt ainakin työnteon kautta. Viikonloput ovat sitten ihan oma lukunsa.

Arkisin herätys on noin vartin yli seitsemän. Ensimmäinen aamutoimi on vähintäänkin kekseliäästi viriteltyjen moskiittoverkkojen (kuvassa) purkaminen ja patjojen siirtäminen sisätiloihin. Nukumme kämppiksen kanssa ulkona terassilla, sillä sisätilojen lämpöasteet pysyttelevät hellällä kädellä lämmitetyn saunan tasolla myös öisin. Jokailtainen puuha on siis patjojen ja moskiittoverkkojen virittely ja aamuisin niiden purkaminen.

Töihin suuntaamme ennen kahdeksaa. Aamupala napataan yleensä kotikulmilta, jossa pari naista paistaa aamuisin frufru-pallosia (kuvassa), joiden suomalaisista vastineista lähimmäksi osuisivat ehkä vappumunkit. Kyseessä on siis uppopaistetut hirssiherkut. Ei ehkä terveellisimmistä päästä aamupaloja, mutta helppoa, edullista ja paikallista pienyrittäjyyttä tukevaa. Kahdelle ihmiselle sellainen 200 frangin (1 euro= 655 frangia) annos on vallan riittävä. Usein ostan myös juotavan jugurtin lähikioskista, sillä ainakin kuvittelen saavani myös jotain elimistölle ystävällisempää ravintoa aamuihini.

Frufrut mukana lähdemme kävelemään isoa asfalttitietä pitkin epätoivoisena yrityksenämme bongata sellainen sotrama-minibussi, johon meidätkin saisi mahdutettua. Juuri ennen kahdeksaa bussit ovat lähes poikkeuksetta jo kapasiteettinsa ylittäneet, joten yleensä joudumme turvautumaan taksiin. Tänään viereemme sattui pysähtymään taksi, jossa oli asiakkaana yksi nainen kolmen lapsensa kanssa. Se, että taksi oli jo tavallaan varattu, ei tietenkään aiheuttanut ongelmia yhdellekään osapuolelle. Lapset vain aseteltiin sopiviin rakoihin autossa, meidät pakattiin mukaan ja matka jatkui.

Toimisto sijaitsee parin kilometrin päässä kotoa, joten taksilla perillä on yhdessä hujauksessa. Hinta on vajaa euro. Työpäivän katkaisee lounastauko, jolloin itse suuntaan läheiseen senegalilaiseen ravintolaan. Kaikki lounasvaihtoehdot koostuvat isosta lautasellisesta riisiä ja erilaista kastiketta ja ne maksavat vajaan euron. Omistaja on Senegalista kotoisin oleva rouva ja tarjoilijoina toimivat ymmärtääkseni hänen kolme tytärtään, iältään kymmenen vuoden molemmin puolin. Työpäivä loppuu periaatteessa viideltä, usein suuri osa MFC:n ihmisistä jää vielä silloin töihin. Töistä lähtiessä saatan usein ostaa katumyyjiltä mangoja, kookospähkinän palasia tai pähkinöitä. Kotimatka sujuu sotramalla, jotka ovat yleensä täynnä, ja jokaisen ihmisen mahduttaminen on aina uusi haasteensa. Vieraiden ihmisten läheisyyttä on siis turha arastella.

Sotramasta hyppäämme pois ”apteekilla”, josta on vain kahden korttelin matka kotiovelle. Matkanteko saattaa kuitenkin kestää viidestä minuutista joskus tuntiin, riippuen siitä, kuinka kauan ehdimme naapureiden kanssa rupatella. Ensimmäisenä etappina on joskus lähikauppa, jota pyörittävät kaksi ikäistäni nuorta miestä. Sieltä voi ostaa hemmottelun tarpeen iskiessä länsimaisia elintarvikkeita, kuten täysmehua ja suklaakeksejä. Seuraavaksi vuorossa on Norsunluurannikon levottomuuksien takia Maliin palannut Belko, joka poistuu kuistiltaan käytännössä ainoastaan rukoilemaan. Muuten hänellä on aina aikaa jutella ohi kulkevien ihmisten kanssa.

Kotona on luvassa hetki rentoutumista, lueskelua tai muuta sellaista, kunnes onkin jo aika lähteä iltaruoan hakuun. Ensimmäiset kuukaudet kokkasimme kotona, koska emme hoksanneet, kuinka käsittämättömän helppoa ruoan löytäminen on mistä tahansa lähikadulta. Ehkä pelkäsimme myös vatsojemme kestävyyttä. Nykyään tapana on kuitenkin syödä ulkona niin usein kuin mahdollista. Mielenkiintoista, kuinka elämä muutenkin on helpottunut viime aikoina, kun on ruvennut huomioimaan enemmän ympärillään olevia asioita ja palveluita. Ymmärtämään edes hivenen, miten asiat täällä toimivat.

Oma perusmenuni iltaisin on ranskalaisia, spagettia ja papuja. Niitä valmistavat naiset ympäri Bamakon katuja ja niitä tilaan yleensä 100 frangilla per lajike. Ulkosalla olevat kuppilat koostuvat kahdesta pöydästä, yksi tarjoiluun ja toinen syömiseen sekä kahdesta penkistä, jossa asiakkaat istuvat. Hygienia näissä ravinteleissa ei varmastikaan läpäisisi monia eurooppalaisia testejä, mutta kiitettävän usein niistä nykyään selviää myös ilman vatsavaivoja.

Illallisen jälkeen kotimatkalla on mahdollista pysähtyä teelle uusien ihmisten kanssa, monesti kutsuja on tarjolla. Lieko eurooppalaista arastelua, mutta usein vieraiden kutsuihin vastaamme tervehtimällä kohteliaasti takaisin jatkaen kuitenkin matkaamme kohti kulmakioskia. Siellä keskusteluiden lisäksi varsinainen vetonaula on playstation, josta löytyy ainoastaan jalkapallopeli. Se ei ainakaan vielä ole saanut minua innosta soikeaksi. Toisin on naapuruston pienten ja isompienkin poikien sekä kämppikseni laita. Itse istun mieluummin iltaa kioskin edessä hämärän hartaassa tunnelmassa malilaista teetä siemaillen ja bambaran/ranskankielistä keskustelua seuraillen.

Kuva kotikadulta aamun rauhallisina tunteina kuvattuna, oikeassa reunassa Kadi Loisir eli kulmakioski.

p.s. Otsikko tulee siitä, että olen kuullut kyseisen Phil Collinsin klassikon vuodelta 1989 täällä viime aikoina hyvinkin usein radiosta. Muistan, että itselleni se oli yksi ensimmäisiä kosketuksia siihen, että maailmassa on jotain himpun verran pielessä. Myöhemmin elämässä ja etenkin täällä Malissa niitä kosketuksia on tullut roppakaupalla. Itsehän voin poimia Bamakosta ja malilaisuudesta pääsääntöisesti ne parhaat asiat, joten minulle kyseessä on usein ”another day in paradise”. Toisaalta paikallisten leveistä hymyistä ja naurusta päätellen saattaa se usein olla sitä myös heille.